Hallituksemme teki jo lähes perinteisen kevätretkensä. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Suomen Turku (joka siis aina kirjoitetaan näin), koska saimme virallisen kutsun tulla seuraamaan Logomoon The Voice Of Finlandin semifinaalia.

Suomen Turussa on muutakin nähtävää, kuin moneen kertaan tässäkin blogissa koluttu Logomo, joten pyysimme matkaohjelmaamme käynnin Manillassa. Sehän järjestyi.
 

Saavuimme paikalle muodikkaasti parikymmentä minuuttia myöhässä tajutaksemme seisottaneemme ovensuussa sekä paikallista sivistystoimen suurjohtajaa, että kansliapäällikkötasoista hallintovirkamiestä. Tästä voimaantuneina siirryimme kaikki sisälle kuulemaan Pro Manillasäätiön puheenjohtajan lyhyttä esitelmää rakennuksista ja projektin historiasta.
 

Aikojen saatossa mm. viina- ja köysitehtaana toimineissa kolmessa rakennuksessa on neliöitä n. 4500. Tilat tyhjenivät 1985, jonka jälkeen sinne asettui joukko kulttuurialan vuokralaisia, jotka alkoivat suunnitella ja neuvotella jatkuvammasta ratkaisusta käyttää tiloja kulttuurikeskuksena. Tietenkään tämä ei ollut ensin tervetullut ajatus, kun purkutraktorit oli jo melkein tilattu.
 

Monen vaiheen jälkeen rakennukset siirtyivät perustetun Pro Manillasäätiön omistukseen 1998 ja myöhemmin säätiö otti ja osti myös tontin.

Tilojen käyttö ja säätiön toiminta muistuttaa suuresti Kaapelitehtaan mallia. Varsinaista kulttuuritoimintaa tekevät vuokralaiset säätiön keskittyessä peruskorjaukseen ja vuokralaisten valintaan. Lyhytaikaisestikin vuokrattava juhlatila on, joten joka päivä ei tarvitse katsella samoja naamoja pihan poikki.
 

Tiloissa on mm. teatteri, tanssisali, kuvataidekoulu, huonekaluverstas ja työtiloja taiteilijoista videotuotantoyritykseen. Uskalsin kysyä miten Manillassa nähdään Logomon toimistotilojen vaikutus luovan työn mahdollisena mustana aukkona, mutta ainakin vuokraisännän läsnäollessa kaikki vakuuttivat viihtyvänsä ja pysyvänsä omalla puolellaan jokea.
 

Manillakierroksen ja herkullisen Suomen Turun meille tarjoaman sisäelinaterian jälkeen siirryimme Logomoon, jossa saimme nauttia sekä aitiotunnelman VIP-palveluista että lyhyestä kiertokävelystä tiloissa. Kehitys kehittyy Logomossakin ja se, mitä on valmiina vaikuttaa mietityltä.
 

Illan päätti ohjelman nauhoitus, jossa kollegiaalisesti pyrimme kannustamaan Seinäjoen Rytmikorjaamon projektipäällikkö Osku Ketolaa, mutta turhaan. Oskun ja kolmen muun tiputtua jäljelle jäi neljä finalistia ja meidän silmissämme vilisti pian enää DNA:n mainosbanderollit ja hetkikohta ykköstien valotolpat.
 

Kaapelitehdas on hieno kulttuurikeskus ja Suvilahti myös. Täällä työskennellessä saattaa toisinaan havahtua ajattelemaan harhaa työympäristön ainutlaatuisuudesta. Kulttuuri- ja luovan alan ilmapiiri henkii jotain, josta herkästi kuvittelee nauttivansa etuoikeutetusti. Tästä syystä toisinaan on järkevää laajentaa perspektiiviä ja lähteä katsomaan maailmaa muiden näkökulmista.

Kulttuurikeskuksena Kaapelitehtaan toiminta ei ole varsinaisesti uniikkia, lukuun ottamatta ehkä fyysistä ympäristöä, jossa sijaitsemme. Sisällöt ja toiminta pitävät sisällään yksilöllisiä ja poikkeuksellisiakin piirteitä, mutta arkinen käytännön toiminta on itseasiassa varsin tyypillistä. Tällaista toimintaa harjoitetaan Euroopassa lukuisissa paikoissa monen moisin tavoin. Tästä ehkä vahvimpana osoituksena toimii jäsenyytemme Euroopan kulttuurikeskusten yhteenliittymässä, Trans Europe Hallesissa. Kyseinen yhteisö koostuu mitä moninaisimmista keskuksista joiden toimintaa yhdistää luovuus ja kulttuuri. Jotta TEH:istä olisi kaikille jäsenilleen mahdollisimman paljon hyötyä, järjestää yhteisö erilaisia mahdollisuuksia tutustua verkoston keskuksiin.

Osallistuin kahden viikon ajan vuoden vaihteessa Staff Exchange -ohjelmaan, jonka yhteydessä matkustin Tukholmaan Subtopia-keskukseen: http://www.subtopia.se/

Subtopia sijaitsee Tukholman naapurikunnassa Botkyrkassa, Albyn lähiössä, noin 35 minuutin metromatkan päässä keskustasta. Hämmentäviä yhteyksiä Kaapelitehtaan historiaan löytyy välittömästi: Tiluksien aiempi omistaja oli paikallinen matkapuhelinjätti Eriksson, jonka toimintaan on kuulunut vähintään yhtä kummat käänteet kuin kumisaappaat ovat tälle rakkaalle Nokiallemme. Subtopia oli osa heidän koemaatilaansa, jossa kehiteltiin menetelmiä tehokkaiden ja onnellisten maatalouselukoiden osaksi. Rakennemuutos muuttaa asioita, joten tämäkin kokonaisuus muuttui jossain vaiheessa tarpeettomaksi kansainvälisen yrityksen strategiassa. Näin syntyi tilaa paikallisen kulttuuritoiminnan tukemiselle.

Kaapelitehtaasta poiketen Subtopian syntyhistoria on hieman erilainen. Rakennukset on kunnostanut Botkyrkan kunta verorahoilla ja vastineeksi he odottavat keskukselta palveluita suoraan lähistön asukkaille. Näitä palveluita tarjotaan monipuolisesti, jopa siinä määrin, että keskuksesta löytyy moskeija Albyn maahanmuuttajaväestön pyynnöstä. Kolmasosa kunnan asukkaista edustavat lähes 100 kansallisuutta. Hallinnosta vastaa eräänlainen kunnan yksikkö, jonka viraston ja itsenäisyyden välimaastossa liikkuva toimintaympäristö on kieltämättä hieman epämääräinen. Kunta seurannee lähialuepalveluiden toteutumista jollain tasolla, mutta sitä kuinka tiukkoja näiden tavoitteiden toteutumisesta en pysty sanomaan. Joka tapauksessa palveluvaatimuksiin kuuluu paikallisen kulttuuri- ja liiketoiminnan tukeminen ja esim. tapahtumissa halvemmat hinnat kuntalaisille.

Subtopiaan kuuluu yhteensä 6 rakennusta ja tilaa näissä on kokonaisuudessaan 14 000 m2. Yhteensä siis suurin piirtein saman verran kuin Suvilahdessa. Yhtäläisyyksiä Suvilahteen löytyy muitakin. Sirkus on keskeisessä osassa Subtopian kulttuuritarjontaa ja mm. Circus Cirkörilla on omat tilansa alueella (Cirkörin harjoitushallit varmasti hakevat vertaistaan koko Euroopasta). Lisäksi käytettävissä on ulkotiloja, tosin ihan festarikäyttöön nämä eivät sovellu, mutta esim. kokonainen jalkapallokenttä löytyy.

Lisäksi tiloissa toimii elokuvapaja, erilaisia mediatoimintoja, luovan sektorin hautomokompleksi Klump, yksittäisiä taiteilijoita, bändistudioita jne. Tarjonta on monipuolista ja mikä parasta, kaikki toiminnot tukevat tavalla tai toisella toisiaan, esim. alueella majailee lavastaja ja pukusuunnittelija, joilta on mahdollista saada palveluita elokuvatuotantoihin tai sirkukselle ja studioissa voidaan toteuttaa markkinointi- yms. filmit ja ääniraidat.

Työvaihdollani oli kaksi keskeistä osiota: ammatillisesti itselleni hedelmällisemmän kohteena oli Subtopian hallinto ja erityisesti luovan sektorin hautomotoiminta (josta kirjoittelen erillisen raportin myöhemmin), joiden toiminnasta ja vertautumisesta meidän toimintaamme oli mahdollista saada paljon tärkeätä tietoa. Merkittävimmäksi osaksi käytännön työtä muodostui kuitenkin Hangarenissa järjestettyyn sirkus-esityksen tuotantoon osallistuminen.

Hangaren on tuorein lisäys Subtopian tilavalikoimaan. 2300m2 tyhjää tilaa tapahtumia varten vanhassa varastohallissa. Hangarenia on remontoitu kovalla kädellä ja ilmiselvästi isolla rahalla. Tavoitteena on ollut luoda tila, jossa voidaan tehokkaasti järjestää nykysirkusta vaihtelevan kokoisille yleisöille. 2010 valmistuneessa remontissa käyttöön onkin saatu varsin mallikkaasti toimiva tila, jonka muunneltavuus hakee vertaistaan. Hämmästyttävästi tilakapasiteetiksi on määritelty jopa 2500 henkilöä suurimmillaan. Kapasiteetin saavuttamiseksi sivustoille on puhkaistu ehkä hienoimmat ja tehokkaimmat koskaan näkemäni hätäpoistumiskaistat (tarkoitan tietysti jälkikäteen tilaan lisättyjä sellaisia). Sirkustoimintaa ajatellen osa hallin katosta on nostettu, jotta ripustuksia pystytään tekemään korkeutta vaativia temppuja varten ja myöskin liikkuvien lavasteiden mahdollistamiseksi. Koko hallin ympäri ja kattoon on lisätty äänierityslaatat.

Hangarenin vuokrauksessa Subtopialla itsellään on kädet vahvasti pelissä. Heiltä tulee palveluna monenlaista, lähtien teknisestä yms. tuotannosta, henkilökuntaan, kalusteisiin jne. Oman työvaihtoni yhteydessä Subtopia oli tuottanut Kanadasta 7 Fingers (http://7doigts.com/en) nimisen sirkusryhmän Sequence 8 teoksen. Esityksiä oli yhteensä kahdeksan ja ne päätyivät lopulta loppuunmyydyiksi. Istumapaikkoja katsomossa oli 600 joten lähes 5000 henkilöä pääsi kokemaan tämän esityksen. Itse osallistuin projektiin yleisövastaavana.

Hangaren toimii yleisötilana kohtuullisen hyvin, ainakin tuolle 600 hengen kävijämäärälle. Isommissa tilaisuuksissa saattaa kuitenkin tulla tiettyjä ongelmia. Pysäköintitilaa Subtopiassa on rutkasti, mutta valitettavasti ne sijaitsevat n. 500 metrin päässä Hangarenista mäen päällä. Sirkusta katsomaan saapuneet vanhemmat henkilöt joutuivat tarpomaan liukkaassa ja sohjoisessa mäessä. Subtopia järjesti hienosti ohjauksen ja avustajia pysäköintiä varten, mutta tällaiseen on varmasti ikävä upottaa resursseja. Erityisesti täyden kapasiteetin tilaisuuksissa voin kuvitella haasteita riittävän kun 2500 henkeä pyrkii paikalle. Vessakapasiteetti näytti riittävän juuri ja juuri sirkusväelle, mutta jälleen isommissa tilaisuuksissa jonot muodostuvat varmasti pitkiksi (naisten puolella jonotettiin jo nyt). Kaukaisen sijainnin vuoksi baari- ja muu oheismyynti oli selvästi haastavaa järjestää kannattavasti. Bussikuljetukset Tukholman keskustasta olivatkin välttämättömiä yleisön tehokkaan saapumisen takaamiseksi.

Kaikesta huolimatta itse esitykset olivat todella vaikuttavia ja keskuksen yleinen toiminta kunnioitettavaa! Erityisen hienoa oli, että yleisö todella löysi paikalle sijainnista huolimatta, tosin kiinnostus esityksiä kohtaan nousi valtavasti ensimmäisten loistavien arvosteluiden jälkeen. Ruotsalainen tuotantokulttuuri on lähes identtistä suomalaisen kanssa. Suoraviivainen ongelmien ratkaisu on pääosassa. Harmillisesti en ehtinyt kovin paljon työskennellä toimistossa varsinaisen hallinnon kanssa. Käytännön eroja olisi varmaan tuolloin löytynyt enemmän.

Subtopiassa ja Kaapelitehtaalla kamppaillaan samanlaisten asioiden parissa ja hienoa tälläkin kertaa oli laajentaa omaa ymmärrystä kulttuurialan kansainvälisen toiminnan yhdistävien tekijöiden suhteen.
 

Spedelinko aka Genie luovassa käytössä
 

Opastukset metrolta keskukseen ovat kattavat
 

Todennäköisesti paras tanssimatto koskaan (Cirque de Soleil suosittelee)
 

Hätäpoistumiskaistat ovat todella hyvin suunniteltu.
 

Lavan takana.
 

Säännöt on hyvä muistaa.
 

Avoin tila on helposti muunneltavissa.

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen oli melko ilmeistä, kun huomasin kiertäneeni kolmatta tuntia vanhaa Phillipsin tuotantokombinaattia. Olinhan Eindhovenissa lomalla lähinnä katselemassa Glow-valofestivaalin antia ja lonnimassa kaupungilla.

Kiertämistä helpotti aluetta kehittävän säätiön edustajat, joiden avaimilla aukesi salaisinkin ovi. Ja niitä 27 hehtaarin alueella tällä hetkellä olevasta 185 000 m2:n rakennuskokonaisuudessa riittää. Ryhmä oli käynyt aiemmin syksyllä Helsingissä meitäkin moikkaamassa, joten vastapalveluksenomaisesti sain perustellisen oppitunnin alueesta.

Noin seitsemän vuoden aikana korjaustöitä on tehty useammassa talossa ja kokonaisuuden suunnitelma on kirkastunut. Uudisrakentamistakin tulee paljon ja asuntojen, työtilojen ja julkisen palvelun lisäksi julkisia museotiloja ja useampi ravintola. Vetovastuuseen on jonkinlaisen kilpailun perusteella päätynyt sosiaalisen asuntotuotannon säätiö Trudo yhdessä suuren rakennusliikkeen kanssa. Yhteistyö on kuulemma "toimivaa".

Asuntotuotanto on siis pääosassa, mutta luova toiminta laajasti nähtynä alavireenä kaikkialla. Ei siis taide tai kulttuuri vaan luova työ. Trudon idealistinen ajatus on, että tila on hardware, johon toiminnan samankaltaisuus, naapurusto ja erilaiset palvelut luovat softwaren, joka liimaa kokonaisuudesta kiinnostavan. Puhuimme myös näkymättömästä arvosta, eli toimijoiden keskinäisistä suhteista ja tekemisestä.

Koko alue on suojeltu katosta lattiaan. Jopa portaikkojen värit pitää palauttaa vanhaan Phillipsin ajan sävyyn. Toisaalta vuosikymmenien aikana rakentunut teollisuusmaailma toteuttaa tekemistä helpottavaa logiikkaa. Kaikki rakennukset on tehty pylväille, joiden väliin syntyy 7,48 x 7,48m ruutu. Jokainen lattialaatta on 7cm paksu ja kukin hissi identtinen toistensa kanssa.

Keskenään teknisesti ja tilallisesti identtiset rakennuksen on annettu aina eri arkkitehdin projetiksi. Tilaohjelmaa ohjaa Trudo-säätiö, jonka master-excelissä on sommiteltu erilaiset ja erilaisia vuokria maksavat toiminnot taloudelliseen tasapainoon. Itselleni jäi auki tuo tasapaino, sillä neliövuokrat alkavat 2e/kk tasosta ja nousevat korkeimmillaan 8e/kk tasolle. Lienee korjausrakentaminen Hollannissa merkittävästi halvempaa kuin Suomessa.

Projektijohto siteerasi sujuvasti sekä Jane Jacobsia että Richard Floridaa, mutteivät kavahtaneet Corbuseirmäisiä kattopuutarhojakaan. Kaiken nimentiputtelun lomassa kävi kuitenkin selväksi, että vaikutukset ympäristöön ovat kiistattomat ja kiinnostus tiloihin merkittävä. Phillipsin tuotannon poistuminen Eindhovenista oli aikanaan kova paukku, jonka jälkikaikuna tapahtunut pääkonttorin siirtyminen Amsterdamiin sattuikin enää vain kunnian päälle. Tilaus uudelle oli ilmeinen.

Kiinnostavaa rakennuksissa on myös niiden rakenne. Kaikkiin rakennuksiin haetaan sekä asuntoja, toimistoja että liike- ja näyttelytilaa. Suomalainen tapahan on tehdä yksi rakennus kullekin toiminnolle tai korkeintaan kivijalallinen jotain muuta kuin loppurakennus. Tältä osin suunnitelma näytti kiinnostavalta samaan tapaan kuin Kööpenhaminan Carlsbergbyen-projekti, josta Strijpiläiset eivät ihmeeksi tienneet mitään, nyt tietävät.

Aulassa vastassa oli tuttua turvallista unikkoa. Yksi Winkel Expon merkityksen unohdin kysyä.

Alueen merkittävin rakennus on kellohalli, jossa on myös suurimmat tapahtuma- ja esitystilat.

Lofteja rakennetaan liukuhihnalla.

Asukkaat saavat päättää vain keittiö-vessa-kubiikkelinsa paikat. Kaiken muun sanelee rakennussuojelu, joka mm. kieltää ripustamasta tauluja seinille. Silti kiinnostus tiloihin on ahtaasti asuvassa Hollannissa valtava.

Strijp-S:n takana aukeaa Strijp-R, jonka suunnitelmia ei ole kukaan vielä tehnyt. Takana myös kaupungin ufomainen maamerkkirakennus. Sekin vanhaa Phillipsiä.

Loftien kattopuutarha on hiukan yllättäen taloyhtiön vastuulla. Asukkaat eivät saa kasvattaa omia naattejaan. Muuttunee vielä, kunhan asukkaat ovat sisällä.

Vanha ilmassa kulkeva putkisto rakennetaan New Yorkin High Linen tyylliin kuljettavaksi.

Vanhassa rakennuksessa toimii skateparkki, joka kuulemma joutuu vielä muuttamaan, kun talo puretaan uudisrakennuksen alta. Uutta tilaa etsitään jo.

Alueen komein ravintolasali jättää vähän arvailun varaan.

Neljää kutakuinkin samankokoista tapahtumatilaa voi käyttää yhdessä tai erikseen. Useimmiten kuulemma erikseen. Enimmillään väkeä voi olla sisällä 10 000.

Toimistohotelliosuuskunta. Pöytävuokra 150e/kk sisältää jäsenmaksun yhteiseen osaamisen myyntiorganisaatioon.

Ruokalaboratorio toimii vielä remontoimattomissa tiloissa. Määräaikaisena alkanut toiminta on niin suosittua, että vakituinen tila löytyy alueelta. Tutun kuuloinen tapa testata toimintaa.

Kalleimmat tilat on varattu rahakkaille toimijoille. Tässä huonekalumuotoilua.

Tätä blogia aikaisemminkin lukeneet tietävät, että istun pari kertaa vuodessa 11 muun kulttuurikeskusjohtajan kanssa puhumassa johtajuudesta ja kulttuuriorganisaatioiden monimutkaisuudesta. Ja vieläpä pääosin ruotsalaisten veronmaksajien rahoilla. Tällä kertaa kokous oli Veronassa, Pohjois-Italiassa. Keskuksen nimi on Interzona, joka kaiketi tarkoitta jonkinlaista välitilaa - ei siellä, muttei täälläkään.

Ja siltä se toki tuntuikin. Marko teki keittiössä ruokaa ja me istuimme puoliaution keskuksen miellyttävän viileässä aulassa. Siis silloin, kun emme syöneet keittiön suuren pöydän ääressä. Tai ravintolassa. Tai olleet kahvilla takapihan auringonpaisteessa. Puhumassa johtamisesta, kulttuurieroista ja vähien rahojen riittävyydestä.

Tällä kertaa puhuimme myös EU:n uudesta kulttuurin rahoitusohjelmasta, johon ollaan ymppäämässä mukaan myös Media-ohjelma ja kokolailla paljon sitä paljon puhuttua luovaa teollisuutta. Eli ei taida tippua kulttuuriohjelmasta rahaa, ellei pysty kertomaan projektinsa vaikuttavuudesta mm. työllistämisen saralla. Oi aikoja.

Kahden vuorokauden intensiiviseen pyrähdykseen mahtui toki muutakin. Pakollisista pakollisin osio meidän kulttuuritalonmiesten kohtaamisissa on aina paikalliseen keskukseen tutustuminen.

Interzona on perustettu 1993 alunperin saman alueen toiseen rakennukseen. 3000m2 alumiinipelleillä päällystetty vanha pääsali on nyt pääosin purettu, mutta toiminta on siirtynyt alueen nurkan n. 2000m2 puolikunnostettuun vanhaan varastoon. On esittävän taiteen tila, musiikkiluola, kahvila ja pari toimistohuonetta. Rakennuksesta kävelee takuuvarmasti ohi, sillä veronalaiseen tapaan seiniin ei ole saanut kiinnittää mainoksia tai kylttejä (irkkubaarinkin keksimme vain avoimesta ikkunasta tulleesta musiikista). Koko homma pyörii parinkymmenen aktiivisen ja muutaman kymmenen vähemmän aktiivisen vapaaehtoisen voimin.

Koko alue on Mussollinin aikainen elintarvikelogoistiikka-alue, jonka keskellä on 1930 rakennettu veturitallin tapainen pyöreä rakennus, jossa junien lastit purettiin tai lastattiin ja junat jatkoivat matkaansa. Paikallinen säätiö (joukko seitsemänkymppisiä harmaita herroja) omistaa ja kehittää koko aluetta. Tilaa uudisrakentamisellekin olisi, mutta toistaiseksi on tyydytty purkamaan suojemattomia rakennuksia ja korjailemaan suojeltuja. Alue on keskustan eteläpuolista vanhaa logistiikkaghettoa, mutta kehittyy hiljalleen hiukan talouden rattaiden pyörintävauhtia mukaillen.

Osana kokoontumista oli myös avoin luento johtajattomasta johtamismallista. Meille pohjoismaisille se kuulosti hiukan kummalliselta, mutta vapaaehtoisuuteen pohjautuvuen Välimeren alueen ihmisille miellyttävältä arjen toimintatapojen konkretisoinnilta.

En antanut itseni suuresti häiriintyä edes siitä, että metodologian ytimenä on ihmisen sielu, joka ehtymättömästi liikuttaa mieltämme, ruumistamme ja luo energiaa arkeen. Onko tämä sitten vieraskoreutta vai vanhenemista. Toivottavasti ensimmäistä - aiva niin vanha en haluaisi olla, että alkaisin tuollaista sulattamaan ilman kapinan siementä.

Kokous päättyi lounaaseen, jonka jälkeen käytin kaksi tuntia turistina. Julian "hauta", amfiteatteri ja Julian "kotiparveke" lienevät 3/4 pakollisesta ohjelmasta. Roomalainen silta tulkoon vastaan joskus toiste. Jäätelönkin ehdin syödä.

Olin jo pitkään haaveillut reissusta Göteborgiin, atlantinraikkaaseen ja suomalaisystävälliseen kaupunkiin. Opiskelin vuosituhannen vaihteessa Tukholmassa, jossa olin outo finnjävel täydellisten ihmisten seassa. Petyin mutta ajattelin että löytäisin vielä oman Ruotsini. Ja löysinkin 12 vuoden jälkeen. Tästäkin pitää kiittää Trans Europe Halles (TEH) -verkostoa, joka järjestää kaksi kertaa vuodessa tapaamisiaan Euroopan eri kolkissa.

TEH-tapaamisten kulku on kerrattu tässä blogissa jo moneen kertaan: 3 päivää workshoppeja, luentoja, paneelikeskusteluja ym. joissa käsitellään tärkeitä, kulttuurikeskusten pyörittämiseen ja verkostoitumiseen liittyviä aiheita. Loppujen lopuksi vahvimmat muistot liittyvät kuitenkin ihan muuhun - ihmisiin, kaupunkeihin, tunnelmaan. Ja tietenkin säähän, joka oli Göteborgissa vähintään yhtä huono kuin samaan aikaan Helsingissä.

Järkevät ruotsalaiset olivat tehneet ohjelmasta tiukan paketin, jossa vapaalle hengailulle oli aikaa vain yön pimeinä tunteina. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, koska kaikkea oli sopivasti. Lagom. Asiaohjelman lisäksi oli sopivasti tutustumista paikallisiin kulttuurikeskuksiin (Röda Sten Konsthall ja Konstepidemin) ja niiden toimijoihin. Ohjelman loppuhuipennus oli tukholmalaisen Subtopian tarjoama sirkusshow, joka oli juuri sopivasti hullu. Olut oli kallista, joten sitä tuli juotua vain sopivasti. Kahvia, teetä, keksejä ja hedelmiä oli onneksi tarjolla koko ajan. Eli sopivasti.

Taidejengi oli kovin sympaattista, ja muutkin Göteborgin asukit tuntuivat maanläheisiltä. Jokunen itsekseen huuteleva hullukin kadulla tuli vastaan, pääkatu Avenynillä jopa kaksi. Rento hauskanpito päihitti illanvietossa coolin pönötyksen: eräskin jätkälauma intoutui Andra Långgatanin baarissa laulamaan keskenään Backstreet Boysia. Eikä edes karaokena, vaan levymusiikin päälle.

Suurimman vaikutuksen tekivät TEH-tapaamisen osallistujat, joita oli jälleen paikalla toistasataa. Eniten oli tietenkin ruotsalaisia, koska Ruotsissa on kaikkein eniten TEH-keskuksia (6). Hauskahan niidenkin kanssa oli jutella, mutta parhaiten mieleen jäi venäläisten delegaatio, jonka Korjaamo oli tuonut paikalle Business of Art -verkostoitumisprojektiinsa liittyen.

Spasibo bolshoe, Korjaamo!! Oli todella virkistävää tavata 11 silmin nähden innostunutta (ja innostavaa) pari-kolmikymppistä hahmoa erilaisista venäläisistä kulttuurikeskuksista. Mukana oli joku tuttukin naama parin vuoden takaiselta Moskovan klusterireissulta (ks. blogikirjoitus).

Näin itänaapurit löytyivät länsinaapurista ja verkosto jatkoi verkostoitumistaan. 
 

Burnt Out Punksin show sai täydellisen lavastuksen Röda Sten Konsthallin tiiliseinistä 

Päivänvalossa Röda Sten Konsthall näytti hieman graffitisemmalta. Talon viereistä kenttää käytetään erilaisten tapahtumien ja konserttien järjestämiseen. Hieno elementti talon vieressä on massiivinen silta, joka ylittää joen.

Vieressä oli huvittava mutta symppis Lohikäärme, eli laillinen graffitiaita. Takana näkyy sillan pylväs, jota kuulemma säännöllisesti puhdistetaan.

Ja parin sadan metrin päässä oli se alkuperäinen "röda sten" josta konsthall on saanut nimensä. Kivi merkitsee vanhan Ruotsin ja Tanskan välisen rajan paikkaa. 

Röda Stenillä on oma pannuhallinsa, jossa pidettiin isoimmat kokoukset ja luennot.

Ja hyvistä luennoista ei ollut puutetta. Tässäkin esitellään entisen bordellialueen muutosta ateljeekeskukseksi Japanissa (kuvia valvontakameroista, jotka seuraavat alueen yöllisiä toimintoja).