Taas Pietariin. Pikakeikka puhumaan kiinteistömessuille Suvilahden tapahtumakentän roolista Suvilahden kehittymiselle ja Suvilahden roolista Kalasataman kehittymiselle. Tai ainakin näin luulin.

Koska luovan kaupunkitalouden guru Charles Landrylla ei ole julkista kännykkänumeroa, en saanut aikaiseksi kahvituokiota herran kanssa. Kutsu kävi, mutta vaikea sopia tarkempaa, kun ei ole muuta keinoa kuin huutaa junan ikkunasta. Mukavaa kuitenkin, että tämä varsin arvostettu herra jaksaa pitää työtämme vallankumouksellisena ja menestyksekkäänä.

Palaverin sopimisen sijaan keskityin siis Allegro-junassa myytyyn 4,30 euroa maksaneeseen muffinssiin.

Juna pysähtyi luultavasti viimeistä kesäpäiväänsä viettävään kaupunkiin ja aloitin kierroksen kohti hotellia. Kaupungintalon nuukana tunnettu väki halusi minut omaan hotelliinsa, joten aseman ja Marriott Vasilievskajan 300 euroa maksavan hotelliyöni välille mahtui kokolailla kaupunkia.

Ensimmäisen pysähdyksen muodosti ihkauusi Chetvertin luova klusteri. Rakennus sijaitsee pari kilometriä Nevskin eteläpuolella ihan pelipaikoilla. Usein luotettavan ja hyvin kaupungista ja sen tarjonnasta englanniksi kertovan St. Petersburg Timesin mukaan se avattiin elokuussa. Itse en löytänyt kuin rakennustelineillä peitetyn talon, jonka julkisivussa mainostettiin irkkubaaria. Sisäpihalta - Pietarissa pitää AINA mennä sisäpihalle - löysin niin suttuisen oven, että sen takaa olisi voinut löytyä luovuusintelligentziaakin. Ovi oli kiinni, joten askelsin eteenpäin.

Seuraava stoppi oli omissa kirjoissani epävarma kohde. Uuden Hollannin saari on parin kivenheiton päässä Chetvertistä ja maailmankin mittakaavassa merkittävä. Oligarkki Abramovich (Chelsea, 105 m pitkä huvialus yms.) hämmensi kohteen omistukseensa jokin vuosi sitten ja lupasi investoida saareen ja sen rakennuskantaan joitakin miljoonia euroja tehdäkseen siitä taiteen ja kulttuurin keskuksen. Nyt se on ulospäin pääosin pusikkoa.

Keskustasta katsoen kauimmasta nurkasta löytyi kuitenkin portti, josta pääsi metallinpaljastimen läpi paikalle ihan tuosta vain. Samalla kävi ilmi, että paikalla on jo nettisivut ja jälkikäteen näin, että niistä löytyy paljon dataa ihan englanniksikin (http://www.newhollandsp.ru).

Portin takaa aukesi varsinainen miniberliini (vai lontoo?). Rakennusten ollessa vielä remontissa tai remonttijonossa panokset oli keskitetty pihaan. Merikonteista tehdyt infot, museokaupat, lasten puistot ja kahvilat sekä nurmikolle sijoitellut rantatuolit ja taideteokset saivat hyvän raamin pihan perän kuvataiteella koristellusta aidasta. "Oikeastaan tästä puuttuu vain kaupunkiviljelmä", ajattelin. Kunnes sellainen tuli vastaan vähän kauempana pihalla.

Kahvila oli kuitenkin mukava ja keli aurinkoinen, joten lasillinen paikallista kesämehua (kuohuviiniä mansikan ja omenoiden paloilla) sopi kuvaan.

Hollannista lähdin Taigaan. Tämä on jonkin sortin hostellin ja kulttuurikeskuksen risteytys, josta kuulin paikalliselta tutkijalta. Tarina on kovin venäläinen: joku tarpeettoman rikas ihminen omistaa korttelin neljänneksen Nevan rannalta n. 200 m Eremitaasista pohjoiseen. Ennen parempaa käyttöä tila on annettu nykyiseen käyttöön. Toimintaa on ollut n. 1,5 vuotta eikä kukaan tiedä kauanko se tulee jatkumaan. Vaan pidetään hauskaa ja puuhataan kun vielä voidaan.

Sisäpihan kausi oli jo loppunut, mutta ruoka on kuulemma hyvää ja edullista. Seinän Ikean paperitelineistä tehdyt lintupöntöt oli uusi tuttavuus. Taidetta toki tässä, mutta toimisikohan oikeasti?

Sisällä oli mukavan väljää (ja viileää). Ystävälliset ihmiset päästivät minut sisään kutakuinkin joka huoneeseen ja kirjakaupan, gallerian, second hand -vaatekaupan, design shopin, hostellikäytävän yms. jälkeen päädyin pingishuoneeseen.

Tämä näytti kovin hulppealta, mutta sen jälkeen päädyin huoneeseen, jossa käsityöläinen myi koruja ja vaatteita näköalanaan Pietari-Paavalin linnoitus. Melko eksklusiivistä.

Tämän jälkeen aloin laahustaa kohti hotellia. Matkalla löysin uuden katukuvaa värittävän ilmiön. En muista, että aiemmin katupintaa olisi käytetty mainospintana ainakaan tässä mittakaavassa. Lähes jokainen Vasilin saaren risteys oli leimattu täyteen erilaisia mainoksia. Luvallisia, luvattomia vai ahkeran virkamiehen omalla luvalla maalattuja jäi epäselväksi, mutta kun kerran seinäpintaa ei juuri enää mainokselle ole antaa, niin käytetään sitten katua.

Vasilin saaren erikoisuus on muuten Pietarin ilmeisesti ainoa kävelykatu. Varsin oli kuhinaa kuudennella linjalla ihan keskiviikkoiltanakin. Pikanttina lisänä intiaanipäähineissä pan-huilua soittanut orkesteri. Globalisaatio standardoi vähitellen katusoitonkin. Vai ovatko kaikki paikalliset osaajat Helsingissä?

Seuraavana päivänä pääsin jo messuillekin. Valitettavasti oma osuuteni oli Len Expon hallissa 7. Tämä kutonen näytti paljon houkuttelevammalta.

Luulin tulleeni paikalle pitääkseni 7 min alustuksen ennen keskustelua. Kävi kuitenkin niin, että muiden alustukset olivat luokkaa 20 min ja niiden jälkeen 2 h tilaisuus oli jo vartin yliajalla. Ei kun tavarat kassiin ja Helsingin standille tappamaan aikaa ennen paluujunaa. Eipä ole tätä pienemmällä annilla retkeä tullut tehtyä. Itse toki näin ja koin mitä halusinkin, mutta olisi kai joku voinut haluta kuulla meistä enemmänkin. Soittanevat perään.

Vasilin saarella sijaitsee myös Kuryokhinin kulttuurikeskus. Vanhassa elokuvateatterissa pyöritetään pietarilaisittain varsin kunnianhimoista taideohjelmaa. Tällä kertaa kuolleen avantgarde-hippi-vallankumoustaistelija-säveltäjän kuolinpesän rahoilla. Julkista tukea ei Venäjän Turussa riitä kuin suurille klassisille instituutioille.

Kotimatkan aloitin jonottamalla 10 minuuttia metroon. Suurkaupungin tunnelmaa - silti nopeampaa kuin autoilu.

P.S. Jos Venäjän kohteet kiinnostavat, mutta kielitaito uupuu, niin kannattaa käyttää Chromen selainta ja laittaa asetuksiin automaattinen käännös. Toimii hämmästyttävän hyvin jopa suomeksi, vielä paremmin englanniksi.

Stuba Nikula

Löysin itseni jo toisen kerran elämässäni Zilinasta - tuosta Slovakian Mikkelistä. Tai löytää on paljon sanottu, kun on lentänyt kaksi pomppua ja istunut päälle viisi tuntia junassa. Vaan mitäpä sitä ei tekisi mukavien ihmisten takia. Ja Zilinan Stanica-keskuksessa niitä riittää.

TEH-verkostossamme on nyt kutakuinkin 50 jäsentä, mutta jotenkin olen päätynyt pitämään heistä eniten Stanican porukasta. Uskomaton asenne, ystävällisyys, ahkeruus ja elämänilo tulee vastaan jokaisessa keskuksen nurkassa. Nurkkia ei toki ole kovin montaa, kun kyseessä on n. 500m2 vanha paikallisjunan asema ja lisärakennuskin on kahdeksikon muotoinen. Ja rakennettu kaljakoreista (www.stanica.sk/s2). Rahaa keskuksella on juuri sen verran, että pienet palkat ja sähkölasku saadaan maksettua, mutta nokkeluutta, oveluutta, viekkautta ja sinnikkyyttä sitäkin enemmän.

Johtuen pitkälti keskuksen omaperäisestä ja -päisestä johtajasta ja tuosta lisärakennuksesta keskus järjesti vaihtoehtoisen arkkitehtuurin seminaarin, joka taisi olla jo kahdeksas laatuaan. Tällä kertaa mukana oli myös verkostomme suuren EU-projektin rahaa, joten minunlaisiani ihmisiä oli lennätetty paikalle kymmenkunta. Epäilin ensin, että vaikka teemme Suomen oloissa poikkeuksellista työtä, ei meistä olisi itäeurooppalaisen tekemisen esimerkiksi. Hallintomallimme on kuitenkin yleismaailmallinen ihmettelyn (ja kateuden) aihe, joten herrat ja rouvat projektissa vakuuttivat, että annettavaa kuulijoille riittää.

Kuulijoina oli parikymmentä arkkitehtuurin, muotoilun ja kulttuurituotannon ammattilaista pitkin poikin Eurooppaa. Tunnin luennon päätteeksi oli tunnin keskustelusessio, joka jatkui vielä pitkään illallisella. Itselleni ikävää oli, etten tällä kertaa ehtinyt jäädä kuuntelemaan muita puhujia lainkaan. Normaalisti tämä on suurin motivaattorini lennellä paikkoihin paasaamaan. Toiste sitten.

En myöskään päässyt tutustumaan keskuksen ihmisten uusimpaan viritykseen. Keskellä kaupunkia on tyhjänä seisova synagooga, joka neuvostoaikana muutettiin elokuvateatteriksi. Nyt kaupunginisät ovat valmiita antamaan sen Stanican porukoille hyvinkin lupaavalla pitkäaikaisella sopimuksella. Tarkoitus on tehdä siitä kaupungin monikulttuurinen taidehalli.

Slovakian tekemiset toisen maailmansodan aikaan on muuten oma tarinansa, jota ei ole edes alettu kaivaa auki. Maa oli muutaman vuoden itsenäinen jo silloin ja senaikainen presidentti järjesteli juutalaisvainon, joka saa saksalaisten samanlaisen näyttämään tehottomalta pikkulasten puuhastelulta. Miten on tällainenkin pala lähihistoriaa jäänyt minulta pimentoon?

Zilina on kaupunkina muutakin kuin ohiajon arvoinen. Mukava pikkukaupunki kukkuloiden keskellä. Viihtyisä tori ja helposti läpilonnittava keskusta, jossa on kaikki pikkukaupungin palvelut. Pyörämatkaajia näkyi aika tavalla, lienee mäkiosuudet houkutelleet ne paikalle.

Omalaatuinen yksityiskohta kaupungissa on se tarmokkuus, jolla keskusta on erotettu ohivirtaavasta joesta. Ensin teollisuusalue ja rautatie ja nyttemmin myös ohitustiet pitävät huolen siitä, että kaupungilla kävellessä ei tule poikettua jokirantaan. Merkillinen hukattu mahdollisuus.

Sitten vielä pieni yksityiskohta siitä kekseliäisyydestä. Miksei baaritiskin alla olevaan roskikseen voisi heitellä roskia asiakkaidenkin puolelta? Muotoilu = viimeistely.

Ja näyte samanhenkisestä suhtautumisesta ihmisten hyvyyteen. Keskukseen tullaan alikulkutunnelia pitkin. Kaupunki uusi sen valaisimet, jotka rikottiin muutamassa viikossa. Keskus osti ja asensi omalla rahallaan uudet, ettei reitti muuttuisi pelottavaksi kusiputkaksi. Malliksi valittiin "Vandal", joka on käytössä myös maan vankiloissa. Muistui taas mieleeni perinteiset keskustelumme arkkitehtien kanssa: "Voiko sen rikkoa?", "Kyllä", "Sitten sitä ei tehdä".

Koska minulla on erinomainen työnantaja ja kummallisia tavoitteita, olin viikon mittaisella kielikurssilla Tukholmassa. Tulihan puhuttua ruotsia ja aivan totta, kyllä se sujuu, kun vaan runttaa menemään.

Eipä siitä sen ihmeempää. Tuntien ohessa oli viikko aikaa kiertää Tukholmaa. En ole käynyt kaupungissa useinkaan ja siksi paljon oli listalla. Toisaalta olen kurkkinut ruotsalaista maailmankatsomusta Malmön/Lundin tuttujeni kautta, joten aivan ummikkona en paikalle tullut. Mutta onhan tämä nyt melko erityinen yhteiskunta.

Jo se, että opettajani joutui kysymään onko Suomi EU-maa, antoi esimakua omaan napaan tuijottamiseen erikoistuneesta kansasta. Sukupuolesta riippumatta pastellisävyisiin paitoihin pukeutuneet ihmiset kyllä osaavat rajata viiksensä ja nostaa aurinkolasinsa tyylikkäästi päälaelleen mutta oman erinomaisuuden läpitunkevuus oli kuitenkin shokki. Alkuasukaskohtaamisiani väritti melko tyrmäävä tietämättömyys muusta maailmasta ja huikaiseva onnellisuus oman yhteiskunnan olemassaolosta.

Olkoon sitten niin, että lahden takana kaikki on paremmin.

Seuraavaksi valikoima kuvia asioista, joita sain todistaa.

Saapuminen miljoonakaupunkiin on aina jännittävää. Arlandan 5-terminaalin ruuhka löi kuitenkin ällikällä. Matkatavarahihnalla ei ollut ketään missään:

Esteettömyys on pyhä asia myös Ruotsissa. Ja kun talot on keskimäärin aika paljon täkäläisiä vanhempia, on erilaisia virityksiä nähtävillä paljon. Tämä on Kungsholmenin jonkin oikeusasteen pääsisäänkäynti. Pleksillä kuorrutettu hissi pehmentää mukavasti yliarvokasta fasadia:

Sinä aamuna kyyneleet olivat herkässä. Olin noussut aikaisin, sillä uni ei oikein tahtonut tulla. Muutama edellinen päivä oli kulunut pakatessa ja lähtöä valmistellessa, mutta lopulta jännitys oli käynyt ylivoimaiseksi. Nyt kun lähtö vihdoin oli käsillä, en olisi millään uskaltanut astua kohti seikkailua – äitini kuitenkin patisteli liikkeelle, peittäen hyvin tunteensa poikansa näin lähtiessä maailmalle.

Toisaalta, vaihtoehtojakaan ei ollut. Esikaupungissa elämä oli raskasta ja sisaruksien ruokkiminen oli varmasti raskasta yksinhuoltajalle. Aikuisuuden kynnyksellä velvollisuuteni oli perheen elämän helpottaminen ja lähtö merille olisi varmasti helpoin tapa keventää arkea. Varustamo oli luvannut maksaa ennakkona äidilleni kaksi kolmasosaa palkastani ja tarjota samalla ylläpidon laivalla koko matkan ajaksi.

Lopulta kaikki oli valmista ja hyvästelin äitini ja sisaruskatraan ja suuntasin kohden Suvilahden satamaa. Siskoni pyysi pitämään pään pystyssä ja lähettämään viestejä kaikista eksoottisista kohteista, joissa mahdollisesti vierailisin. Vilkaisin vielä matkan päästä taakseni ja näin vilaukselta äitini kyynelehtivän vuolaasti - rohkea äitikulta!

Puolenpäivän aikaan saavuin satamaan. Suuren kentän reunalla nousivat komeat mastot korkealle rakennusten yläpuolelle. Ympärillä oli monenlaista varastoa ja näyttävimpinä näistä valtavat pyöreät viljasiilot, joista toinen oli kauniin kellertävä, ja toinen vielä työnalla, sillä siitä oli valmiina vain runko. Laivamme ympärillä kävi hurja vilske, kun nuoret matruusit lastasivat ruokatarpeita ja muuta tarvittavaa materiaalia ruumaan. Laivan kannelta erottui muusta joukosta, näyttävässä kapteenin asussa, amiraali Nikula, jota myös kapteeni Mustaparraksi kutsuttiin. Mustaparta oli itse valinnut miehistönsä jäsenistön, mikä oli harvinaista näin suuressa hankkeessa. Joukko oli pääasiassa erittäin kokenutta, mutta mukaan lähtisi itseni lisäksi myös kourallinen innokkaita nuoria, joita oli koeteltu ennakkoon muun muassa kunto- ja solmutesteillä.

Matkan tarkoituksena oli purjehtia syvemmälle itään, kuin kukaan oli koskaan ennen tätä purjehtinut, ja löytää myyttinen väylä Porvooseen. Siellä odottaisi huima kuningaskunta taideaarteineen ja tehtaineen, jolloin laiva saataisiin lastattua täyteen tuomisia. Koko miehistö haaveili seikkailuista ja äkillisestä rikastumisesta, olihan tarinat tästä kaukaisesta kuningaskunnasta värittäneet paikallisia lehtiä jo vuosikymmenten ajan. Itsekin olin muutamia villejä tarinoita nuorempana kuullut vanhoilta merimiehiltä. En kuitenkaan aivan suoralta kädeltä suostunut uskomaan jättiläiskaneihin ja kaksipäisiin hevosiin. Sen sijaan kertomukset mittaamattomista taideaarteista ja suunnattoman kaunisäänisistä laulajattarista tekivät vaikutuksen nuoreen mieleeni.