| Facebook | Instagram

Ajankohtaista

TYÖVAIHDOSSA SUBTOPIASSA

Raine Heikkinen
1.2.2013 klo 09:47

Kaapelitehdas on hieno kulttuurikeskus ja Suvilahti myös. Täällä työskennellessä saattaa toisinaan havahtua ajattelemaan harhaa työympäristön ainutlaatuisuudesta. Kulttuuri- ja luovan alan ilmapiiri henkii jotain, josta herkästi kuvittelee nauttivansa etuoikeutetusti. Tästä syystä toisinaan on järkevää laajentaa perspektiiviä ja lähteä katsomaan maailmaa muiden näkökulmista.

Kulttuurikeskuksena Kaapelitehtaan toiminta ei ole varsinaisesti uniikkia, lukuun ottamatta ehkä fyysistä ympäristöä, jossa sijaitsemme. Sisällöt ja toiminta pitävät sisällään yksilöllisiä ja poikkeuksellisiakin piirteitä, mutta arkinen käytännön toiminta on itseasiassa varsin tyypillistä. Tällaista toimintaa harjoitetaan Euroopassa lukuisissa paikoissa monen moisin tavoin. Tästä ehkä vahvimpana osoituksena toimii jäsenyytemme Euroopan kulttuurikeskusten yhteenliittymässä, Trans Europe Hallesissa. Kyseinen yhteisö koostuu mitä moninaisimmista keskuksista joiden toimintaa yhdistää luovuus ja kulttuuri. Jotta TEH:istä olisi kaikille jäsenilleen mahdollisimman paljon hyötyä, järjestää yhteisö erilaisia mahdollisuuksia tutustua verkoston keskuksiin.

Osallistuin kahden viikon ajan vuoden vaihteessa Staff Exchange -ohjelmaan, jonka yhteydessä matkustin Tukholmaan Subtopia-keskukseen: http://www.subtopia.se/

Subtopia sijaitsee Tukholman naapurikunnassa Botkyrkassa, Albyn lähiössä, noin 35 minuutin metromatkan päässä keskustasta. Hämmentäviä yhteyksiä Kaapelitehtaan historiaan löytyy välittömästi: Tiluksien aiempi omistaja oli paikallinen matkapuhelinjätti Eriksson, jonka toimintaan on kuulunut vähintään yhtä kummat käänteet kuin kumisaappaat ovat tälle rakkaalle Nokiallemme. Subtopia oli osa heidän koemaatilaansa, jossa kehiteltiin menetelmiä tehokkaiden ja onnellisten maatalouselukoiden osaksi. Rakennemuutos muuttaa asioita, joten tämäkin kokonaisuus muuttui jossain vaiheessa tarpeettomaksi kansainvälisen yrityksen strategiassa. Näin syntyi tilaa paikallisen kulttuuritoiminnan tukemiselle.

Kaapelitehtaasta poiketen Subtopian syntyhistoria on hieman erilainen. Rakennukset on kunnostanut Botkyrkan kunta verorahoilla ja vastineeksi he odottavat keskukselta palveluita suoraan lähistön asukkaille. Näitä palveluita tarjotaan monipuolisesti, jopa siinä määrin, että keskuksesta löytyy moskeija Albyn maahanmuuttajaväestön pyynnöstä. Kolmasosa kunnan asukkaista edustavat lähes 100 kansallisuutta. Hallinnosta vastaa eräänlainen kunnan yksikkö, jonka viraston ja itsenäisyyden välimaastossa liikkuva toimintaympäristö on kieltämättä hieman epämääräinen. Kunta seurannee lähialuepalveluiden toteutumista jollain tasolla, mutta sitä kuinka tiukkoja näiden tavoitteiden toteutumisesta en pysty sanomaan. Joka tapauksessa palveluvaatimuksiin kuuluu paikallisen kulttuuri- ja liiketoiminnan tukeminen ja esim. tapahtumissa halvemmat hinnat kuntalaisille.

Subtopiaan kuuluu yhteensä 6 rakennusta ja tilaa näissä on kokonaisuudessaan 14 000 m2. Yhteensä siis suurin piirtein saman verran kuin Suvilahdessa. Yhtäläisyyksiä Suvilahteen löytyy muitakin. Sirkus on keskeisessä osassa Subtopian kulttuuritarjontaa ja mm. Circus Cirkörilla on omat tilansa alueella (Cirkörin harjoitushallit varmasti hakevat vertaistaan koko Euroopasta). Lisäksi käytettävissä on ulkotiloja, tosin ihan festarikäyttöön nämä eivät sovellu, mutta esim. kokonainen jalkapallokenttä löytyy.

Lisäksi tiloissa toimii elokuvapaja, erilaisia mediatoimintoja, luovan sektorin hautomokompleksi Klump, yksittäisiä taiteilijoita, bändistudioita jne. Tarjonta on monipuolista ja mikä parasta, kaikki toiminnot tukevat tavalla tai toisella toisiaan, esim. alueella majailee lavastaja ja pukusuunnittelija, joilta on mahdollista saada palveluita elokuvatuotantoihin tai sirkukselle ja studioissa voidaan toteuttaa markkinointi- yms. filmit ja ääniraidat.

Työvaihdollani oli kaksi keskeistä osiota: ammatillisesti itselleni hedelmällisemmän kohteena oli Subtopian hallinto ja erityisesti luovan sektorin hautomotoiminta (josta kirjoittelen erillisen raportin myöhemmin), joiden toiminnasta ja vertautumisesta meidän toimintaamme oli mahdollista saada paljon tärkeätä tietoa. Merkittävimmäksi osaksi käytännön työtä muodostui kuitenkin Hangarenissa järjestettyyn sirkus-esityksen tuotantoon osallistuminen.

Hangaren on tuorein lisäys Subtopian tilavalikoimaan. 2300m2 tyhjää tilaa tapahtumia varten vanhassa varastohallissa. Hangarenia on remontoitu kovalla kädellä ja ilmiselvästi isolla rahalla. Tavoitteena on ollut luoda tila, jossa voidaan tehokkaasti järjestää nykysirkusta vaihtelevan kokoisille yleisöille. 2010 valmistuneessa remontissa käyttöön onkin saatu varsin mallikkaasti toimiva tila, jonka muunneltavuus hakee vertaistaan. Hämmästyttävästi tilakapasiteetiksi on määritelty jopa 2500 henkilöä suurimmillaan. Kapasiteetin saavuttamiseksi sivustoille on puhkaistu ehkä hienoimmat ja tehokkaimmat koskaan näkemäni hätäpoistumiskaistat (tarkoitan tietysti jälkikäteen tilaan lisättyjä sellaisia). Sirkustoimintaa ajatellen osa hallin katosta on nostettu, jotta ripustuksia pystytään tekemään korkeutta vaativia temppuja varten ja myöskin liikkuvien lavasteiden mahdollistamiseksi. Koko hallin ympäri ja kattoon on lisätty äänierityslaatat.

Hangarenin vuokrauksessa Subtopialla itsellään on kädet vahvasti pelissä. Heiltä tulee palveluna monenlaista, lähtien teknisestä yms. tuotannosta, henkilökuntaan, kalusteisiin jne. Oman työvaihtoni yhteydessä Subtopia oli tuottanut Kanadasta 7 Fingers (http://7doigts.com/en) nimisen sirkusryhmän Sequence 8 teoksen. Esityksiä oli yhteensä kahdeksan ja ne päätyivät lopulta loppuunmyydyiksi. Istumapaikkoja katsomossa oli 600 joten lähes 5000 henkilöä pääsi kokemaan tämän esityksen. Itse osallistuin projektiin yleisövastaavana.

Hangaren toimii yleisötilana kohtuullisen hyvin, ainakin tuolle 600 hengen kävijämäärälle. Isommissa tilaisuuksissa saattaa kuitenkin tulla tiettyjä ongelmia. Pysäköintitilaa Subtopiassa on rutkasti, mutta valitettavasti ne sijaitsevat n. 500 metrin päässä Hangarenista mäen päällä. Sirkusta katsomaan saapuneet vanhemmat henkilöt joutuivat tarpomaan liukkaassa ja sohjoisessa mäessä. Subtopia järjesti hienosti ohjauksen ja avustajia pysäköintiä varten, mutta tällaiseen on varmasti ikävä upottaa resursseja. Erityisesti täyden kapasiteetin tilaisuuksissa voin kuvitella haasteita riittävän kun 2500 henkeä pyrkii paikalle. Vessakapasiteetti näytti riittävän juuri ja juuri sirkusväelle, mutta jälleen isommissa tilaisuuksissa jonot muodostuvat varmasti pitkiksi (naisten puolella jonotettiin jo nyt). Kaukaisen sijainnin vuoksi baari- ja muu oheismyynti oli selvästi haastavaa järjestää kannattavasti. Bussikuljetukset Tukholman keskustasta olivatkin välttämättömiä yleisön tehokkaan saapumisen takaamiseksi.

Kaikesta huolimatta itse esitykset olivat todella vaikuttavia ja keskuksen yleinen toiminta kunnioitettavaa! Erityisen hienoa oli, että yleisö todella löysi paikalle sijainnista huolimatta, tosin kiinnostus esityksiä kohtaan nousi valtavasti ensimmäisten loistavien arvosteluiden jälkeen. Ruotsalainen tuotantokulttuuri on lähes identtistä suomalaisen kanssa. Suoraviivainen ongelmien ratkaisu on pääosassa. Harmillisesti en ehtinyt kovin paljon työskennellä toimistossa varsinaisen hallinnon kanssa. Käytännön eroja olisi varmaan tuolloin löytynyt enemmän.

Subtopiassa ja Kaapelitehtaalla kamppaillaan samanlaisten asioiden parissa ja hienoa tälläkin kertaa oli laajentaa omaa ymmärrystä kulttuurialan kansainvälisen toiminnan yhdistävien tekijöiden suhteen.
 

Spedelinko aka Genie luovassa käytössä
 

Opastukset metrolta keskukseen ovat kattavat
 

Todennäköisesti paras tanssimatto koskaan (Cirque de Soleil suosittelee)
 

Hätäpoistumiskaistat ovat todella hyvin suunniteltu.
 

Lavan takana.
 

Säännöt on hyvä muistaa.
 

Avoin tila on helposti muunneltavissa.

 

 

POST PHILLIPS -OIREITA

Stuba Nikula
14.11.2012 klo 15:19

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen oli melko ilmeistä, kun huomasin kiertäneeni kolmatta tuntia vanhaa Phillipsin tuotantokombinaattia. Olinhan Eindhovenissa lomalla lähinnä katselemassa Glow-valofestivaalin antia ja lonnimassa kaupungilla.

Kiertämistä helpotti aluetta kehittävän säätiön edustajat, joiden avaimilla aukesi salaisinkin ovi. Ja niitä 27 hehtaarin alueella tällä hetkellä olevasta 185 000 m2:n rakennuskokonaisuudessa riittää. Ryhmä oli käynyt aiemmin syksyllä Helsingissä meitäkin moikkaamassa, joten vastapalveluksenomaisesti sain perustellisen oppitunnin alueesta.

Noin seitsemän vuoden aikana korjaustöitä on tehty useammassa talossa ja kokonaisuuden suunnitelma on kirkastunut. Uudisrakentamistakin tulee paljon ja asuntojen, työtilojen ja julkisen palvelun lisäksi julkisia museotiloja ja useampi ravintola. Vetovastuuseen on jonkinlaisen kilpailun perusteella päätynyt sosiaalisen asuntotuotannon säätiö Trudo yhdessä suuren rakennusliikkeen kanssa. Yhteistyö on kuulemma "toimivaa".

Asuntotuotanto on siis pääosassa, mutta luova toiminta laajasti nähtynä alavireenä kaikkialla. Ei siis taide tai kulttuuri vaan luova työ. Trudon idealistinen ajatus on, että tila on hardware, johon toiminnan samankaltaisuus, naapurusto ja erilaiset palvelut luovat softwaren, joka liimaa kokonaisuudesta kiinnostavan. Puhuimme myös näkymättömästä arvosta, eli toimijoiden keskinäisistä suhteista ja tekemisestä.

Koko alue on suojeltu katosta lattiaan. Jopa portaikkojen värit pitää palauttaa vanhaan Phillipsin ajan sävyyn. Toisaalta vuosikymmenien aikana rakentunut teollisuusmaailma toteuttaa tekemistä helpottavaa logiikkaa. Kaikki rakennukset on tehty pylväille, joiden väliin syntyy 7,48 x 7,48m ruutu. Jokainen lattialaatta on 7cm paksu ja kukin hissi identtinen toistensa kanssa.

Keskenään teknisesti ja tilallisesti identtiset rakennuksen on annettu aina eri arkkitehdin projetiksi. Tilaohjelmaa ohjaa Trudo-säätiö, jonka master-excelissä on sommiteltu erilaiset ja erilaisia vuokria maksavat toiminnot taloudelliseen tasapainoon. Itselleni jäi auki tuo tasapaino, sillä neliövuokrat alkavat 2e/kk tasosta ja nousevat korkeimmillaan 8e/kk tasolle. Lienee korjausrakentaminen Hollannissa merkittävästi halvempaa kuin Suomessa.

Projektijohto siteerasi sujuvasti sekä Jane Jacobsia että Richard Floridaa, mutteivät kavahtaneet Corbuseirmäisiä kattopuutarhojakaan. Kaiken nimentiputtelun lomassa kävi kuitenkin selväksi, että vaikutukset ympäristöön ovat kiistattomat ja kiinnostus tiloihin merkittävä. Phillipsin tuotannon poistuminen Eindhovenista oli aikanaan kova paukku, jonka jälkikaikuna tapahtunut pääkonttorin siirtyminen Amsterdamiin sattuikin enää vain kunnian päälle. Tilaus uudelle oli ilmeinen.

Kiinnostavaa rakennuksissa on myös niiden rakenne. Kaikkiin rakennuksiin haetaan sekä asuntoja, toimistoja että liike- ja näyttelytilaa. Suomalainen tapahan on tehdä yksi rakennus kullekin toiminnolle tai korkeintaan kivijalallinen jotain muuta kuin loppurakennus. Tältä osin suunnitelma näytti kiinnostavalta samaan tapaan kuin Kööpenhaminan Carlsbergbyen-projekti, josta Strijpiläiset eivät ihmeeksi tienneet mitään, nyt tietävät.

Aulassa vastassa oli tuttua turvallista unikkoa. Yksi Winkel Expon merkityksen unohdin kysyä.

Alueen merkittävin rakennus on kellohalli, jossa on myös suurimmat tapahtuma- ja esitystilat.

Lofteja rakennetaan liukuhihnalla.

Asukkaat saavat päättää vain keittiö-vessa-kubiikkelinsa paikat. Kaiken muun sanelee rakennussuojelu, joka mm. kieltää ripustamasta tauluja seinille. Silti kiinnostus tiloihin on ahtaasti asuvassa Hollannissa valtava.

Strijp-S:n takana aukeaa Strijp-R, jonka suunnitelmia ei ole kukaan vielä tehnyt. Takana myös kaupungin ufomainen maamerkkirakennus. Sekin vanhaa Phillipsiä.

Loftien kattopuutarha on hiukan yllättäen taloyhtiön vastuulla. Asukkaat eivät saa kasvattaa omia naattejaan. Muuttunee vielä, kunhan asukkaat ovat sisällä.

Vanha ilmassa kulkeva putkisto rakennetaan New Yorkin High Linen tyylliin kuljettavaksi.

Vanhassa rakennuksessa toimii skateparkki, joka kuulemma joutuu vielä muuttamaan, kun talo puretaan uudisrakennuksen alta. Uutta tilaa etsitään jo.

Alueen komein ravintolasali jättää vähän arvailun varaan.

Neljää kutakuinkin samankokoista tapahtumatilaa voi käyttää yhdessä tai erikseen. Useimmiten kuulemma erikseen. Enimmillään väkeä voi olla sisällä 10 000.

Toimistohotelliosuuskunta. Pöytävuokra 150e/kk sisältää jäsenmaksun yhteiseen osaamisen myyntiorganisaatioon.

Ruokalaboratorio toimii vielä remontoimattomissa tiloissa. Määräaikaisena alkanut toiminta on niin suosittua, että vakituinen tila löytyy alueelta. Tutun kuuloinen tapa testata toimintaa.

Kalleimmat tilat on varattu rahakkaille toimijoille. Tässä huonekalumuotoilua.

 

 

VERONALAINEN VÄLITILA

Stuba Nikula
24.10.2012 klo 09:13

Tätä blogia aikaisemminkin lukeneet tietävät, että istun pari kertaa vuodessa 11 muun kulttuurikeskusjohtajan kanssa puhumassa johtajuudesta ja kulttuuriorganisaatioiden monimutkaisuudesta. Ja vieläpä pääosin ruotsalaisten veronmaksajien rahoilla. Tällä kertaa kokous oli Veronassa, Pohjois-Italiassa. Keskuksen nimi on Interzona, joka kaiketi tarkoitta jonkinlaista välitilaa - ei siellä, muttei täälläkään.

 

Ja siltä se toki tuntuikin. Marko teki keittiössä ruokaa ja me istuimme puoliaution keskuksen miellyttävän viileässä aulassa. Siis silloin, kun emme syöneet keittiön suuren pöydän ääressä. Tai ravintolassa. Tai olleet kahvilla takapihan auringonpaisteessa. Puhumassa johtamisesta, kulttuurieroista ja vähien rahojen riittävyydestä.

 

Tällä kertaa puhuimme myös EU:n uudesta kulttuurin rahoitusohjelmasta, johon ollaan ymppäämässä mukaan myös Media-ohjelma ja kokolailla paljon sitä paljon puhuttua luovaa teollisuutta. Eli ei taida tippua kulttuuriohjelmasta rahaa, ellei pysty kertomaan projektinsa vaikuttavuudesta mm. työllistämisen saralla. Oi aikoja.

Kahden vuorokauden intensiiviseen pyrähdykseen mahtui toki muutakin. Pakollisista pakollisin osio meidän kulttuuritalonmiesten kohtaamisissa on aina paikalliseen keskukseen tutustuminen.

 

Interzona on perustettu 1993 alunperin saman alueen toiseen rakennukseen. 3000m2 alumiinipelleillä päällystetty vanha pääsali on nyt pääosin purettu, mutta toiminta on siirtynyt alueen nurkan n. 2000m2 puolikunnostettuun vanhaan varastoon. On esittävän taiteen tila, musiikkiluola, kahvila ja pari toimistohuonetta. Rakennuksesta kävelee takuuvarmasti ohi, sillä veronalaiseen tapaan seiniin ei ole saanut kiinnittää mainoksia tai kylttejä (irkkubaarinkin keksimme vain avoimesta ikkunasta tulleesta musiikista). Koko homma pyörii parinkymmenen aktiivisen ja muutaman kymmenen vähemmän aktiivisen vapaaehtoisen voimin.

 

Koko alue on Mussollinin aikainen elintarvikelogoistiikka-alue, jonka keskellä on 1930 rakennettu veturitallin tapainen pyöreä rakennus, jossa junien lastit purettiin tai lastattiin ja junat jatkoivat matkaansa. Paikallinen säätiö (joukko seitsemänkymppisiä harmaita herroja) omistaa ja kehittää koko aluetta. Tilaa uudisrakentamisellekin olisi, mutta toistaiseksi on tyydytty purkamaan suojemattomia rakennuksia ja korjailemaan suojeltuja. Alue on keskustan eteläpuolista vanhaa logistiikkaghettoa, mutta kehittyy hiljalleen hiukan talouden rattaiden pyörintävauhtia mukaillen.

 

 

 

Osana kokoontumista oli myös avoin luento johtajattomasta johtamismallista. Meille pohjoismaisille se kuulosti hiukan kummalliselta, mutta vapaaehtoisuuteen pohjautuvuen Välimeren alueen ihmisille miellyttävältä arjen toimintatapojen konkretisoinnilta.

 

En antanut itseni suuresti häiriintyä edes siitä, että metodologian ytimenä on ihmisen sielu, joka ehtymättömästi liikuttaa mieltämme, ruumistamme ja luo energiaa arkeen. Onko tämä sitten vieraskoreutta vai vanhenemista. Toivottavasti ensimmäistä - aiva niin vanha en haluaisi olla, että alkaisin tuollaista sulattamaan ilman kapinan siementä.

Kokous päättyi lounaaseen, jonka jälkeen käytin kaksi tuntia turistina. Julian "hauta", amfiteatteri ja Julian "kotiparveke" lienevät 3/4 pakollisesta ohjelmasta. Roomalainen silta tulkoon vastaan joskus toiste. Jäätelönkin ehdin syödä.

Menin länteen, löysin idän

Anni Sundell
5.10.2012 klo 15:21

Olin jo pitkään haaveillut reissusta Göteborgiin, atlantinraikkaaseen ja suomalaisystävälliseen kaupunkiin. Opiskelin vuosituhannen vaihteessa Tukholmassa, jossa olin outo finnjävel täydellisten ihmisten seassa. Petyin mutta ajattelin että löytäisin vielä oman Ruotsini. Ja löysinkin 12 vuoden jälkeen. Tästäkin pitää kiittää Trans Europe Halles (TEH) -verkostoa, joka järjestää kaksi kertaa vuodessa tapaamisiaan Euroopan eri kolkissa.

TEH-tapaamisten kulku on kerrattu tässä blogissa jo moneen kertaan: 3 päivää workshoppeja, luentoja, paneelikeskusteluja ym. joissa käsitellään tärkeitä, kulttuurikeskusten pyörittämiseen ja verkostoitumiseen liittyviä aiheita. Loppujen lopuksi vahvimmat muistot liittyvät kuitenkin ihan muuhun - ihmisiin, kaupunkeihin, tunnelmaan. Ja tietenkin säähän, joka oli Göteborgissa vähintään yhtä huono kuin samaan aikaan Helsingissä.

Järkevät ruotsalaiset olivat tehneet ohjelmasta tiukan paketin, jossa vapaalle hengailulle oli aikaa vain yön pimeinä tunteina. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, koska kaikkea oli sopivasti. Lagom. Asiaohjelman lisäksi oli sopivasti tutustumista paikallisiin kulttuurikeskuksiin (Röda Sten Konsthall ja Konstepidemin) ja niiden toimijoihin. Ohjelman loppuhuipennus oli tukholmalaisen Subtopian tarjoama sirkusshow, joka oli juuri sopivasti hullu. Olut oli kallista, joten sitä tuli juotua vain sopivasti. Kahvia, teetä, keksejä ja hedelmiä oli onneksi tarjolla koko ajan. Eli sopivasti.

Taidejengi oli kovin sympaattista, ja muutkin Göteborgin asukit tuntuivat maanläheisiltä. Jokunen itsekseen huuteleva hullukin kadulla tuli vastaan, pääkatu Avenynillä jopa kaksi. Rento hauskanpito päihitti illanvietossa coolin pönötyksen: eräskin jätkälauma intoutui Andra Långgatanin baarissa laulamaan keskenään Backstreet Boysia. Eikä edes karaokena, vaan levymusiikin päälle.

Suurimman vaikutuksen tekivät TEH-tapaamisen osallistujat, joita oli jälleen paikalla toistasataa. Eniten oli tietenkin ruotsalaisia, koska Ruotsissa on kaikkein eniten TEH-keskuksia (6). Hauskahan niidenkin kanssa oli jutella, mutta parhaiten mieleen jäi venäläisten delegaatio, jonka Korjaamo oli tuonut paikalle Business of Art -verkostoitumisprojektiinsa liittyen.

Spasibo bolshoe, Korjaamo!! Oli todella virkistävää tavata 11 silmin nähden innostunutta (ja innostavaa) pari-kolmikymppistä hahmoa erilaisista venäläisistä kulttuurikeskuksista. Mukana oli joku tuttukin naama parin vuoden takaiselta Moskovan klusterireissulta (ks. blogikirjoitus).

Näin itänaapurit löytyivät länsinaapurista ja verkosto jatkoi verkostoitumistaan. 
 

Burnt Out Punksin show sai täydellisen lavastuksen Röda Sten Konsthallin tiiliseinistä 

Päivänvalossa Röda Sten Konsthall näytti hieman graffitisemmalta. Talon viereistä kenttää käytetään erilaisten tapahtumien ja konserttien järjestämiseen. Hieno elementti talon vieressä on massiivinen silta, joka ylittää joen.

Vieressä oli huvittava mutta symppis Lohikäärme, eli laillinen graffitiaita. Takana näkyy sillan pylväs, jota kuulemma säännöllisesti puhdistetaan.

Ja parin sadan metrin päässä oli se alkuperäinen "röda sten" josta konsthall on saanut nimensä. Kivi merkitsee vanhan Ruotsin ja Tanskan välisen rajan paikkaa. 

Röda Stenillä on oma pannuhallinsa, jossa pidettiin isoimmat kokoukset ja luennot.

Ja hyvistä luennoista ei ollut puutetta. Tässäkin esitellään entisen bordellialueen muutosta ateljeekeskukseksi Japanissa (kuvia valvontakameroista, jotka seuraavat alueen yöllisiä toimintoja). 

 

 

VENÄJÄ, HOLLANTI JA MESSUT

Stuba Nikula
19.9.2012 klo 09:47

Taas Pietariin. Pikakeikka puhumaan kiinteistömessuille Suvilahden tapahtumakentän roolista Suvilahden kehittymiselle ja Suvilahden roolista Kalasataman kehittymiselle. Tai ainakin näin luulin.

Koska luovan kaupunkitalouden guru Charles Landrylla ei ole julkista kännykkänumeroa, en saanut aikaiseksi kahvituokiota herran kanssa. Kutsu kävi, mutta vaikea sopia tarkempaa, kun ei ole muuta keinoa kuin huutaa junan ikkunasta. Mukavaa kuitenkin, että tämä varsin arvostettu herra jaksaa pitää työtämme vallankumouksellisena ja menestyksekkäänä.

Palaverin sopimisen sijaan keskityin siis Allegro-junassa myytyyn 4,30 euroa maksaneeseen muffinssiin.

Juna pysähtyi luultavasti viimeistä kesäpäiväänsä viettävään kaupunkiin ja aloitin kierroksen kohti hotellia. Kaupungintalon nuukana tunnettu väki halusi minut omaan hotelliinsa, joten aseman ja Marriott Vasilievskajan 300 euroa maksavan hotelliyöni välille mahtui kokolailla kaupunkia.

Ensimmäisen pysähdyksen muodosti ihkauusi Chetvertin luova klusteri. Rakennus sijaitsee pari kilometriä Nevskin eteläpuolella ihan pelipaikoilla. Usein luotettavan ja hyvin kaupungista ja sen tarjonnasta englanniksi kertovan St. Petersburg Timesin mukaan se avattiin elokuussa. Itse en löytänyt kuin rakennustelineillä peitetyn talon, jonka julkisivussa mainostettiin irkkubaaria. Sisäpihalta - Pietarissa pitää AINA mennä sisäpihalle - löysin niin suttuisen oven, että sen takaa olisi voinut löytyä luovuusintelligentziaakin. Ovi oli kiinni, joten askelsin eteenpäin.

Seuraava stoppi oli omissa kirjoissani epävarma kohde. Uuden Hollannin saari on parin kivenheiton päässä Chetvertistä ja maailmankin mittakaavassa merkittävä. Oligarkki Abramovich (Chelsea, 105 m pitkä huvialus yms.) hämmensi kohteen omistukseensa jokin vuosi sitten ja lupasi investoida saareen ja sen rakennuskantaan joitakin miljoonia euroja tehdäkseen siitä taiteen ja kulttuurin keskuksen. Nyt se on ulospäin pääosin pusikkoa.

Keskustasta katsoen kauimmasta nurkasta löytyi kuitenkin portti, josta pääsi metallinpaljastimen läpi paikalle ihan tuosta vain. Samalla kävi ilmi, että paikalla on jo nettisivut ja jälkikäteen näin, että niistä löytyy paljon dataa ihan englanniksikin (http://www.newhollandsp.ru).

Portin takaa aukesi varsinainen miniberliini (vai lontoo?). Rakennusten ollessa vielä remontissa tai remonttijonossa panokset oli keskitetty pihaan. Merikonteista tehdyt infot, museokaupat, lasten puistot ja kahvilat sekä nurmikolle sijoitellut rantatuolit ja taideteokset saivat hyvän raamin pihan perän kuvataiteella koristellusta aidasta. "Oikeastaan tästä puuttuu vain kaupunkiviljelmä", ajattelin. Kunnes sellainen tuli vastaan vähän kauempana pihalla.

Kahvila oli kuitenkin mukava ja keli aurinkoinen, joten lasillinen paikallista kesämehua (kuohuviiniä mansikan ja omenoiden paloilla) sopi kuvaan.

Hollannista lähdin Taigaan. Tämä on jonkin sortin hostellin ja kulttuurikeskuksen risteytys, josta kuulin paikalliselta tutkijalta. Tarina on kovin venäläinen: joku tarpeettoman rikas ihminen omistaa korttelin neljänneksen Nevan rannalta n. 200 m Eremitaasista pohjoiseen. Ennen parempaa käyttöä tila on annettu nykyiseen käyttöön. Toimintaa on ollut n. 1,5 vuotta eikä kukaan tiedä kauanko se tulee jatkumaan. Vaan pidetään hauskaa ja puuhataan kun vielä voidaan.

Sisäpihan kausi oli jo loppunut, mutta ruoka on kuulemma hyvää ja edullista. Seinän Ikean paperitelineistä tehdyt lintupöntöt oli uusi tuttavuus. Taidetta toki tässä, mutta toimisikohan oikeasti?

 

Sisällä oli mukavan väljää (ja viileää). Ystävälliset ihmiset päästivät minut sisään kutakuinkin joka huoneeseen ja kirjakaupan, gallerian, second hand -vaatekaupan, design shopin, hostellikäytävän yms. jälkeen päädyin pingishuoneeseen.

Tämä näytti kovin hulppealta, mutta sen jälkeen päädyin huoneeseen, jossa käsityöläinen myi koruja ja vaatteita näköalanaan Pietari-Paavalin linnoitus. Melko eksklusiivistä.

Tämän jälkeen aloin laahustaa kohti hotellia. Matkalla löysin uuden katukuvaa värittävän ilmiön. En muista, että aiemmin katupintaa olisi käytetty mainospintana ainakaan tässä mittakaavassa. Lähes jokainen Vasilin saaren risteys oli leimattu täyteen erilaisia mainoksia. Luvallisia, luvattomia vai ahkeran virkamiehen omalla luvalla maalattuja jäi epäselväksi, mutta kun kerran seinäpintaa ei juuri enää mainokselle ole antaa, niin käytetään sitten katua.

Vasilin saaren erikoisuus on muuten Pietarin ilmeisesti ainoa kävelykatu. Varsin oli kuhinaa kuudennella linjalla ihan keskiviikkoiltanakin. Pikanttina lisänä intiaanipäähineissä pan-huilua soittanut orkesteri. Globalisaatio standardoi vähitellen katusoitonkin. Vai ovatko kaikki paikalliset osaajat Helsingissä?

Seuraavana päivänä pääsin jo messuillekin. Valitettavasti oma osuuteni oli Len Expon hallissa 7. Tämä kutonen näytti paljon houkuttelevammalta.

Luulin tulleeni paikalle pitääkseni 7 min alustuksen ennen keskustelua. Kävi kuitenkin niin, että muiden alustukset olivat luokkaa 20 min ja niiden jälkeen 2 h tilaisuus oli jo vartin yliajalla. Ei kun tavarat kassiin ja Helsingin standille tappamaan aikaa ennen paluujunaa. Eipä ole tätä pienemmällä annilla retkeä tullut tehtyä. Itse toki näin ja koin mitä halusinkin, mutta olisi kai joku voinut haluta kuulla meistä enemmänkin. Soittanevat perään.

Vasilin saarella sijaitsee myös Kuryokhinin kulttuurikeskus. Vanhassa elokuvateatterissa pyöritetään pietarilaisittain varsin kunnianhimoista taideohjelmaa. Tällä kertaa kuolleen avantgarde-hippi-vallankumoustaistelija-säveltäjän kuolinpesän rahoilla. Julkista tukea ei Venäjän Turussa riitä kuin suurille klassisille instituutioille.

Kotimatkan aloitin jonottamalla 10 minuuttia metroon. Suurkaupungin tunnelmaa - silti nopeampaa kuin autoilu.

P.S. Jos Venäjän kohteet kiinnostavat, mutta kielitaito uupuu, niin kannattaa käyttää Chromen selainta ja laittaa asetuksiin automaattinen käännös. Toimii hämmästyttävän hyvin jopa suomeksi, vielä paremmin englanniksi.

 

Stuba Nikula

 

TAITEIDEN YÖ 2012

Teemu Nurminen
24.8.2012 klo 09:57

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KÖYHÄT JA KEKSELIÄÄT

Stuba Nikula
13.8.2012 klo 08:22

Löysin itseni jo toisen kerran elämässäni Zilinasta - tuosta Slovakian Mikkelistä. Tai löytää on paljon sanottu, kun on lentänyt kaksi pomppua ja istunut päälle viisi tuntia junassa. Vaan mitäpä sitä ei tekisi mukavien ihmisten takia. Ja Zilinan Stanica-keskuksessa niitä riittää.

TEH-verkostossamme on nyt kutakuinkin 50 jäsentä, mutta jotenkin olen päätynyt pitämään heistä eniten Stanican porukasta. Uskomaton asenne, ystävällisyys, ahkeruus ja elämänilo tulee vastaan jokaisessa keskuksen nurkassa. Nurkkia ei toki ole kovin montaa, kun kyseessä on n. 500m2 vanha paikallisjunan asema ja lisärakennuskin on kahdeksikon muotoinen. Ja rakennettu kaljakoreista (www.stanica.sk/s2). Rahaa keskuksella on juuri sen verran, että pienet palkat ja sähkölasku saadaan maksettua, mutta nokkeluutta, oveluutta, viekkautta ja sinnikkyyttä sitäkin enemmän.

Johtuen pitkälti keskuksen omaperäisestä ja -päisestä johtajasta ja tuosta lisärakennuksesta keskus järjesti vaihtoehtoisen arkkitehtuurin seminaarin, joka taisi olla jo kahdeksas laatuaan. Tällä kertaa mukana oli myös verkostomme suuren EU-projektin rahaa, joten minunlaisiani ihmisiä oli lennätetty paikalle kymmenkunta. Epäilin ensin, että vaikka teemme Suomen oloissa poikkeuksellista työtä, ei meistä olisi itäeurooppalaisen tekemisen esimerkiksi. Hallintomallimme on kuitenkin yleismaailmallinen ihmettelyn (ja kateuden) aihe, joten herrat ja rouvat projektissa vakuuttivat, että annettavaa kuulijoille riittää.

Kuulijoina oli parikymmentä arkkitehtuurin, muotoilun ja kulttuurituotannon ammattilaista pitkin poikin Eurooppaa. Tunnin luennon päätteeksi oli tunnin keskustelusessio, joka jatkui vielä pitkään illallisella. Itselleni ikävää oli, etten tällä kertaa ehtinyt jäädä kuuntelemaan muita puhujia lainkaan. Normaalisti tämä on suurin motivaattorini lennellä paikkoihin paasaamaan. Toiste sitten.

En myöskään päässyt tutustumaan keskuksen ihmisten uusimpaan viritykseen. Keskellä kaupunkia on tyhjänä seisova synagooga, joka neuvostoaikana muutettiin elokuvateatteriksi. Nyt kaupunginisät ovat valmiita antamaan sen Stanican porukoille hyvinkin lupaavalla pitkäaikaisella sopimuksella. Tarkoitus on tehdä siitä kaupungin monikulttuurinen taidehalli.

Slovakian tekemiset toisen maailmansodan aikaan on muuten oma tarinansa, jota ei ole edes alettu kaivaa auki. Maa oli muutaman vuoden itsenäinen jo silloin ja senaikainen presidentti järjesteli juutalaisvainon, joka saa saksalaisten samanlaisen näyttämään tehottomalta pikkulasten puuhastelulta. Miten on tällainenkin pala lähihistoriaa jäänyt minulta pimentoon?

Zilina on kaupunkina muutakin kuin ohiajon arvoinen. Mukava pikkukaupunki kukkuloiden keskellä. Viihtyisä tori ja helposti läpilonnittava keskusta, jossa on kaikki pikkukaupungin palvelut. Pyörämatkaajia näkyi aika tavalla, lienee mäkiosuudet houkutelleet ne paikalle.

Omalaatuinen yksityiskohta kaupungissa on se tarmokkuus, jolla keskusta on erotettu ohivirtaavasta joesta. Ensin teollisuusalue ja rautatie ja nyttemmin myös ohitustiet pitävät huolen siitä, että kaupungilla kävellessä ei tule poikettua jokirantaan. Merkillinen hukattu mahdollisuus.

image

Sitten vielä pieni yksityiskohta siitä kekseliäisyydestä. Miksei baaritiskin alla olevaan roskikseen voisi heitellä roskia asiakkaidenkin puolelta? Muotoilu = viimeistely.

Ja näyte samanhenkisestä suhtautumisesta ihmisten hyvyyteen. Keskukseen tullaan alikulkutunnelia pitkin. Kaupunki uusi sen valaisimet, jotka rikottiin muutamassa viikossa. Keskus osti ja asensi omalla rahallaan uudet, ettei reitti muuttuisi pelottavaksi kusiputkaksi. Malliksi valittiin "Vandal", joka on käytössä myös maan vankiloissa. Muistui taas mieleeni perinteiset keskustelumme arkkitehtien kanssa: "Voiko sen rikkoa?", "Kyllä", "Sitten sitä ei tehdä".

 

 

RUOTSALAISIA ERINOMAISUUKSIA

Stuba Nikula
3.8.2012 klo 12:44

Koska minulla on erinomainen työnantaja ja kummallisia tavoitteita, olin viikon mittaisella kielikurssilla Tukholmassa. Tulihan puhuttua ruotsia ja aivan totta, kyllä se sujuu, kun vaan runttaa menemään.

Eipä siitä sen ihmeempää. Tuntien ohessa oli viikko aikaa kiertää Tukholmaa. En ole käynyt kaupungissa useinkaan ja siksi paljon oli listalla. Toisaalta olen kurkkinut ruotsalaista maailmankatsomusta Malmön/Lundin tuttujeni kautta, joten aivan ummikkona en paikalle tullut. Mutta onhan tämä nyt melko erityinen yhteiskunta.

Jo se, että opettajani joutui kysymään onko Suomi EU-maa, antoi esimakua omaan napaan tuijottamiseen erikoistuneesta kansasta. Sukupuolesta riippumatta pastellisävyisiin paitoihin pukeutuneet ihmiset kyllä osaavat rajata viiksensä ja nostaa aurinkolasinsa tyylikkäästi päälaelleen mutta oman erinomaisuuden läpitunkevuus oli kuitenkin shokki. Alkuasukaskohtaamisiani väritti melko tyrmäävä tietämättömyys muusta maailmasta ja huikaiseva onnellisuus oman yhteiskunnan olemassaolosta.

Olkoon sitten niin, että lahden takana kaikki on paremmin.

Seuraavaksi valikoima kuvia asioista, joita sain todistaa.

Saapuminen miljoonakaupunkiin on aina jännittävää. Arlandan 5-terminaalin ruuhka löi kuitenkin ällikällä. Matkatavarahihnalla ei ollut ketään missään:

Esteettömyys on pyhä asia myös Ruotsissa. Ja kun talot on keskimäärin aika paljon täkäläisiä vanhempia, on erilaisia virityksiä nähtävillä paljon. Tämä on Kungsholmenin jonkin oikeusasteen pääsisäänkäynti. Pleksillä kuorrutettu hissi pehmentää mukavasti yliarvokasta fasadia:

Kaupunkiviljelyä Kungsholmenissa. Ihan on samat niksit käytössä kuin Suomessakin:

Petankiksi meillä kutsuttu laji tunnetaan kansainvälisesti les boulesina. Myös Söderissä, jossa on jopa lajiin erikoistuneita baareja. Tässä jonkinasteinen mestaruustaisto ihan vaan Mariatorgetilla:

Myös skeittauksen estävät pikkuniksit ovat varsin kansainvälinen rajoja kunnioittamaton laji. Olisihan se liikaa vaadittu, että tätä kaidetta saisi laskea. Varsinkin, kun se sijaitsee paikassa, jossa ei nähdäkseni asu ketään aivan lähellä:

Ilmeisesti ei-kenenkään, eli verovaroin maksetut lainatuolit oli uusi näky puistossa. Mitä luultavimmin alkuasukkaat myös palauttavat ne kärryihin. Ei kaiketi toimisi meillä:

Ensimmäinen ja lähes viimeinen live-musiikkikokemukseni oli Kafe 44:n hardcore-festari. Limupohjalla pyörivä kaksipäiväinen bakkanaali oli meluisa ja hyväntuulinen. Tarjolla 45 kruunulla myös hyvää vegaaniruokaa. Kaupan päälle sain osakseni melko kasan kummastelevia tuijotuksia:

Olisi hauska saada yhteenveto siitä, millainen keskustelu on johtanut tähän pyörätuoliluukkuun. Miksei samantien pärjätä yhdellä luukulla ja matalammalla astialla? Niin tai näin, lagom-meininki:

Ruotsissa (samoin kuin muissa pohjoismaissa) on käytössä universumin paras terassituhkakuppi. Ei pölise, ei savuta, näyttää hyvältä ja on kuulemma myös helppo tyhjentää ja pestä. Käsitin, että tuote on Prince-tupakkamerkin mallisuojaama, joten sitä ei näe maissa, joissa ei ole ko. tupakkia myynnissä. Stumpataan me siis savuaviin kukkaruukkuihin:

Se, miksi joku niin vimmaisesti haluaa Stureplanin kapakoihin ei selviä ainakaan kävelemällä illalla niiden terassien ohi. Jono on hienotunteisesti 5m päässä portista:

Museoilla on Tukholmassa aivan yhtä ankeat auikoloajat, kuin suomessa. Moderna museetista näin pihalle kasatun elämyksellisen tapahtumateltan. Takana muutama betoninen Picasso:

Ruotsalaiset rakennustyömaat ovat sekä turvallisia, että huomattavan ekologisia:

Oliko tämä uutinen Suomessa? Maailmanlaajuisessa rankkauksessa olimme viimeksi Top 3:ssa ja nyt ei mahduttu Top 20:een. Stokiskin tippui kuudenneksi:

Värtagsverketin kehittäminen kulttuurikäyttöön ei ole edennyt sitten viime vierailun n. 2 vuotta sitten:

Viereen nousevaa asuinaluetta toki jo rakennetaan:

Tukholmalaisen teatterin kesätarjonta. Viisi baaria ja live-musiikkia:

Söderissä alkaa olla hankala saada muuta kuin vegaanista tai italialaista ruokaa. Pelikanen on kuitenkin vanhan liiton krog. Huomaa oikeaoppinen snapsin tarjoilu jääpala-astiassa:

Den kungliga Skräpkorg i T-banan:

Dansens hus. Tätä suomalainenkin ala pitää benchmarkkina. En vain ymmärrä puhetta ikiomasta talosta. Tämä on osa paikallista Paasitornia.

Turistinäkymä Kaknästornetista. Oikein on somaa:

Myös Ruotsissa sai 70-luvulla rakastaa autoja niin paljon, että niille voitiin rakentaa komeita asuntoja keskelle kaupunkia:

Nyköpingiläinen folkröd-mökkimiljöö:

Keskustelu Crepperie-tyyppisen vaunun sijoittamisesta keskustaan käy kuumana. Lupaprosessi on liian tiukka ja monimutkainen ja virkamiehet vain vastustaa vaikka Pariisissa kaikki on paremmin. Kerrankin olisi voitu verrata myös Helsinkiin:

Tapahtumakeskus Münchenbryggeriet. Suljettu kesäksi förstås:

Pääkirjasto. Kaunis ulkoa ja pääsali sisältäkin. Sivuosat ovat pilanneet puitesopimuksilla hankitut suunnittelijat, joiden jäljiltä ovet on ruskeita ja alaslasketut katot aiheuttavat ahdistusta:

Burger King. Tiedän ihmisiä, jotka tekevät vuosittaisen risteilyn Tukholmaan vain käydäkseen siellä:

Museo Vasaparkenissa. Samalla perustajansa asunto. Arkkitehdit hoi, unohtakaa kupari, messinki on uusi musta:

Huomaa eri sanajärjestys. Tämä on paljon runollisempi ja kohteliaampi kuin meikäläinen "Ej vinterunderhollning":

Paikallinen metro on sekä kattava, että edullinen, että HILJAINEN. Myös minuutin pysäkkiväli on selvästi parempi kuin meikäläinen 2 min:

 Pelottava Hjulstan ongelmalähiö:

Jos mahdollista vielä uhkaavampi Tenstan lähiö:

 

Tämä Rinkeby se vasta vaaralliselta näyttääkin:

 

Kungsträdgårdenin Tsekkioluiden esiinmarssi. Tyhjä lava ja täysi terassi - melko kotoinen olo:

Paikallisen Korjaamon päävuokralainen on Satsin liikuntakeskus. Kaiketi liettualaista indie-teatteria lukratiivisempi business:

Birger Jarlin kadulla oli aika monta tällaista Jarla-liikettä. En keksi tästä mitään Fingerporiin kelpaavaa:

Vantaan vahvin valuutta on Motörhead-nuuska. Sitä piti tuoda. Nolotti ostaa:

Varsinainen erikoisuus. 5,4% Karhun III-olut. Paikallisen Loosen Veckans öl ja siksi 35 kruunua poiju. Join kaksi (vai kolme?):

Gröna Lundissa treenattiin illan tv-esiintymistä. Laulaja näytti hiukan Pandoralta, mutta ei kai se enää keikkaile kuin suomessa:

Erittäin hispter-kosher kirpputori Söderin eteläreunassa. Kuusi baaria ja n. 25 pöytää. Varsin lunki meno, mutta jotenkin lite för mycket för min smak. Sillan käyttö kattona muistuttaa Stanican S2:ta ja saa siksi pisteet. Ei kuitenkaan niin montaa, että paikka saisi anteeksi hengenvaaralliset ripustukset. Illalla olisi ollut lounge-henkinen kesäklubi - ganska mycket för mycket för min smak:

Färgfabrikenin kulttuurikeskus. Stängdt för sommar givetvis:

Tien toisella puolella toinen kulttuurilaitos. Molemmat ovat yksityisiä. 400 vuotta ilman sotaa kasvattaa kivasti varallisuutta tällaiseenkin filantropiaan:

Nåjå. Onhan se hieno kaupunki, mutta hiukan on tuota yliyrittämisen makua. Seuraavaksi Göteborgiin, siellä on sentään kaikenlaisia ongelmiakin.

 

 

 

AARRETEHDAS

Raine Heikkinen
18.6.2012 klo 12:33

Sinä aamuna kyyneleet olivat herkässä. Olin noussut aikaisin, sillä uni ei oikein tahtonut tulla. Muutama edellinen päivä oli kulunut pakatessa ja lähtöä valmistellessa, mutta lopulta jännitys oli käynyt ylivoimaiseksi. Nyt kun lähtö vihdoin oli käsillä, en olisi millään uskaltanut astua kohti seikkailua – äitini kuitenkin patisteli liikkeelle, peittäen hyvin tunteensa poikansa näin lähtiessä maailmalle.

Toisaalta, vaihtoehtojakaan ei ollut. Esikaupungissa elämä oli raskasta ja sisaruksien ruokkiminen oli varmasti raskasta yksinhuoltajalle. Aikuisuuden kynnyksellä velvollisuuteni oli perheen elämän helpottaminen ja lähtö merille olisi varmasti helpoin tapa keventää arkea. Varustamo oli luvannut maksaa ennakkona äidilleni kaksi kolmasosaa palkastani ja tarjota samalla ylläpidon laivalla koko matkan ajaksi.

Lopulta kaikki oli valmista ja hyvästelin äitini ja sisaruskatraan ja suuntasin kohden Suvilahden satamaa. Siskoni pyysi pitämään pään pystyssä ja lähettämään viestejä kaikista eksoottisista kohteista, joissa mahdollisesti vierailisin. Vilkaisin vielä matkan päästä taakseni ja näin vilaukselta äitini kyynelehtivän vuolaasti - rohkea äitikulta!

Puolenpäivän aikaan saavuin satamaan. Suuren kentän reunalla nousivat komeat mastot korkealle rakennusten yläpuolelle. Ympärillä oli monenlaista varastoa ja näyttävimpinä näistä valtavat pyöreät viljasiilot, joista toinen oli kauniin kellertävä, ja toinen vielä työnalla, sillä siitä oli valmiina vain runko. Laivamme ympärillä kävi hurja vilske, kun nuoret matruusit lastasivat ruokatarpeita ja muuta tarvittavaa materiaalia ruumaan. Laivan kannelta erottui muusta joukosta, näyttävässä kapteenin asussa, amiraali Nikula, jota myös kapteeni Mustaparraksi kutsuttiin. Mustaparta oli itse valinnut miehistönsä jäsenistön, mikä oli harvinaista näin suuressa hankkeessa. Joukko oli pääasiassa erittäin kokenutta, mutta mukaan lähtisi itseni lisäksi myös kourallinen innokkaita nuoria, joita oli koeteltu ennakkoon muun muassa kunto- ja solmutesteillä.

Matkan tarkoituksena oli purjehtia syvemmälle itään, kuin kukaan oli koskaan ennen tätä purjehtinut, ja löytää myyttinen väylä Porvooseen. Siellä odottaisi huima kuningaskunta taideaarteineen ja tehtaineen, jolloin laiva saataisiin lastattua täyteen tuomisia. Koko miehistö haaveili seikkailuista ja äkillisestä rikastumisesta, olihan tarinat tästä kaukaisesta kuningaskunnasta värittäneet paikallisia lehtiä jo vuosikymmenten ajan. Itsekin olin muutamia villejä tarinoita nuorempana kuullut vanhoilta merimiehiltä. En kuitenkaan aivan suoralta kädeltä suostunut uskomaan jättiläiskaneihin ja kaksipäisiin hevosiin. Sen sijaan kertomukset mittaamattomista taideaarteista ja suunnattoman kaunisäänisistä laulajattarista tekivät vaikutuksen nuoreen mieleeni.

Pikaisen perehdyttämisen jälkeen nousin laivaan ja laskeuduin messiin purkamaan vähäisen omaisuuteni. Tämän jälkeen laivalla alkoikin olla valmista ja ennen kuin huomasinkaan olimme irroittautuneet satamasta. Ensimmäisenä tehtävänäni oli avustaa laivakokkia valmistamaan herkullinen ateria innokkaille miehille ja annostella päiväannokset olutta kaikille. Oluen tarjoilu oli keskeisen tärkeää miehistön kurissa pitämisen vuoksi, kapinahimot vähenivät selväti kun väestä pidettiin huolta. Tässä suhteessa Mustaparta oli poikkeuksellisen reilu kapteeni.

Lyöttäydyin yhteen oranssiasuisen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi nimekseen Kirk Hammet. Hän oli hieman minua vanhempi ja tämä oli hänen toinen purjehduksensa. Edellisellä kerralla hän oli matkannut Mustaparran kanssa läntiseen Tukholman saaristoon, josta he olivat noutaneet nuuskaa ja ja erään oopperadiivan. Kirkillä oli kuva Laulajattaresta, jota tämä piti suurimpana aarteenaan. Jonain päivänä hän veisi tämän vielä vihille.

Alkumatka sujui suuremmitta kommelluksitta. Sää suosi ja voimakas lounaistuuli joudutti etenemistämme. Tosin saatoimme vain toivoa kapteenin osaavan suunnistaa, sillä olimme lähestymässä täysin kartoittamattomia seutuja, ja näistä seuduista kiersi kaupungeissakin hurjia tarinoita. Aurinko paistoi kuitenkin täydeltä terältä ja miehistä viihdytti itseään puhkeamalla laulamaan aina sopivan tilaisuuden tullen.

Viikon purjehdittuamme, sää kuitenkin muuttui dramaattisesti. Ensi alkuun taivaalle kerääntyi pilviryppäitä ja samalla tuuli voimistui. Hiljalleen pilvet alkoivat muodostaa kiinteämpää vallia ja pian olimmekin jo keskellä armotonta myrskyä. Koko miehistö kamppaili kaikin voiminsa pitääkseen laivan kurssissa, tai ylipäätään pinnalla. Taistelin Kirkin kera ruumassa sitoen lastia yhä tiukemmin kiinni, jottei sen mahdollinen liike upottaisi koko laivaa.

Valtavat aallot kurittivat alusta ja kannella purjeiden kanssa kamppaileva miehistö oli jatkuvasti helisemässä. Lopulta kuitenkin tuulet hellittivät ja myrskyn voimalla olimme edenneet myös hyvää vauhtia kohti määränpäätämme.

Kun sää oli tyyntynyt riittävästi, tähystäjä kiipesi jälleen paikalleen mastoon ja lähes välittömästi ilmoitti uutisen kapteenille ja koko miehistölle: MAATA NÄKYVISSÄ! Kaikki ryntäsivät kannelle ja suuntasivat katseensa horisonttiin, josta pian ilmestyikin näkyviin rannikko vihreänään eksoottisia puita ja kasvustoa. Kaikkien yllätykseksi näiden keskeltä kohosi näyttävät kaupungin muurit ja muurien takaa torneja ja ties mitä sivistyksen merkkejä. Miehistö ryhtyi hurraamaan kovaan ääneen ja kaikki halasivat toisaan ja onnittelivat hyvästä työstä ja yhteishengestä itseään ja tovereitaan sekä kapteenia, jonka kyvykästä johtamista kaikki katsoivat nyt ylöspäin hämmentyneen kunnioituksen vallassa.

Eipä aikaakaan, kun laiva oli lyöty ankkuriin suojaisaan poukamaan ja maihinnousu veneet laskettu vesille. Kapteeni valitsi miehistön joukosta luottomiehensä ja tällä ryhmällä lähdimme soutamaan kohden joensuuta, jonka virta kulki kaupungin muurien keskitse ja selvästi myös itse kaupungin halki. Olin suoriutunut kiitettävästi kaikista laivan askareista, joten kapteeni pyysi myös minut mukaan maihinnousuun. Kaikki ajattelivat, jotta tämän täytyi olla myyttinen Porvoo, jota olimme tulleet etsimään. Olisivatkohan kaikki ne hurjat tarinat ja legendat totta?

Kun pääsimme muurien sisäpuolelle, löysimme välittömästi pienen satamaan, jonne saatoimme pysähtyä ja kiinnittää veneemme. Meitä vastaan tuli erikoisesti pukeutunut vastaanottokomitea, jotka kohtelivat meitä kuin kuninkaallisia. He tarjosivat meille virvokkeita ja johdattivat meidät kohti palatsiaan. Taidetehtaaksi kutsuttu kaunis rakennus oli vanha, mutta sitä ylläpidettiin rakkaudella ja sen keskeiset osat olivat entisöity pieteetillä. Kaikesta kävi ilmi, että paikalliset olivat ylpeitä kuningaskunnastaan. Astuimme komeaan aulaan ja meitä vastassa oli itse kuningatar lakeijoineen. Kapteeni mustaparta polvistui kuningattaren edessä ja esitti nöyrästi asiansa, kertoen tälle millaisella asialla olimme. Lempeä kuningatar pyysi kapteenia nousemaan ja lupasi esitellä meille palatsinsa aarteet. Olimme kaikki innosta halkeamaisillamme, mutta onnistuimme pitämään enimmän energian kurissa.

Palatsissa yhdistyi vanha ja uusi tavalla, joka laittoi päämme pyörälle ennen näkemättömällä tavalla. Kekseliäs arkkitehtuuri jatkui silmän kantamattomiin. Ensi alkuun pääsimme tutustumaan valtavaan Avanti! -saliin, jonka kokoista emme olleet koskaan missään nähneet. Kauniit ornamentit koristivat salia ja kaiku oli päätähuimaava. Olimme aivan mykistyneitä.

Rakennuksessa asui lukuisa joukko kuningattaren palvelijoita ja heidän lisäkseen taiteilijoita, joiden tehtävänä oli luoda toinen toistaan ihastuttavampia teoksia kaunistuttamaan palatsin käytäviä ja koko Porvoon kaupunkia. Oli suorastaan uskomatonta huomata, kuinka sikäläiset rakastivat taidettaan ja kulttuuriaan. Aivan tavallisillakin työläisillä oli kunnia-asianaan luoda ympärilleen silmiä hiveleviä käsitöitä ja taideteoksia.

Kierrokseen kuului myös tutustuminen kuningattaren hoviräätälin näyttelyyn ja vertaansa vailla oleviin pukuluomuksiin. Lisäksi pääsimme näkemään taidelainaamon, josta kaupunkilaiset saattoivat käydä hakemassa itselleen koristeita, jotta koko kaupunki tekisi yhtäläisen vaikutuksen tulijoihin. Myös virallisemmat tilat tulivat tutuiksi innovatiivisine insinööriratkaisuineen. Lopulta kuningatar esitteli paikallisia herkkuja tarjoilevan Sinne-ravintolansa, jossa maanviljelijät tarjosivat parhaita tuotteitaan ja koko maanosan parhaat kokit loihtivat ruokalajeja joista emme olleet osanneet edes kuvitella.

Kun olimme kiertäneet palatsin ympäri, ryhdyimme hieromaan kauppaa paikallisten kanssa ja lopulta saimmekin laivamme ruuman täyteen lastia, jolla taatusti kaikki rikastuisimme palattuamme rakkaaseen kotikaupunkiimme Helsinkiin. Lastauksen valmistuttutta, kapteeni antoi miehistölle vapaata ja lähdimme innolla tutustumaan Porvoon kaupunkiin. Joukkomme jakautui kahtia, ja toinen ryhmä, johon minä ja myös kapteeni kuuluivat lähti tutustumaan kaupungin laitamilla sijaitsevaa salaiseen myrkkysuohon. Kun pääsimme suota reunustavalle kalliolle, kapteeni, joka oli saanut kuningattarelta lainakseen komean valkoisen hevosen nousi kielekkeelle hevosensa kanssa ja ryhtyi pitämään tunteisiin vetoavaa puhetta, kun yhtäkkiä maassa luikerrellut käärme säikähdytti orin ja tämä kauhuissaan horjahti kalliolta alas suoraan myrkylliseen suonsilmään hevosineen päivineen. Järkytys oli valtava ja murhe valtasi koko joukon. Mikä nyt eteen?

Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kaupunkiin, sillä suo hönki myrkyllisiä pilviä suuntaamme, eikä meillä ollut varaa menettää miehistöstä yhtään jäsentä, erityisesti nyt kun kapteenimme oli näin synkästi menehtynyt ja jättänyt meidät tuuliajolle.

Kaupunkiin palattuamme etsimme miehistön toista puolikasta, mutta ilman menestystä. Aikamme etsittyämme olimme aivan uupuneita, mutta onneksemme päädyimme majataloon, jossa majatalon isäntä tarjosi kauniisti koristelluista vuoista meille timbaalia etanoilla. Lepäsimme aikamme ruoan päälle ja tämän jälkeen lähdimme apeina takaisin laivalle.

Lopulta, saavuttuamme takaisin alukselle, jäimme odottelemaan lopun miehistön paluuta. Joutuisimme äänestämään uudesta kapteenista paluumatkaa varten, mutta uskoimme, jotta kirjurimme Syrjänen sekä perämies Kuusela, hoitaisivat kapteenin muistiinpanojen pohjalta suunnistuksemme takaisin. Kun toinen ryhmä viimein saapui, kerroimme heille synkät uutiset ja he olivat yhtälailla murtuneita. Pikaisen äänestyksen jälkeen kirjuri Syrjänen valittiin varakapteeniksi ja nostimme välittömästi ankkurin, sillä synkät mietteet eivät hellitäisi mielestämme, jollemme lähtisi kohti rakasta kotimaatamme.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea, ja eksyimme useaan otteeseen. Sattumuksia oli niin paljon, etten niitä jaksa kaikkia tässä selostaa, mutta lopulta saavuimme takaisin Suvilahteen. Nyt yhtä matkaa rikkaampana kaipaan kuitenkin takaisin ihmeelliseen Porvooseen ja sen hämmästyttäviin palatseihin. Ehkä vielä palaan – jos universumi vain suo...

 

HAUDANHILJAINEN RUUMISARKKUTEHDAS, YLIMÄÄRÄINEN VERONPALAUTUS JA PARI PAKOLLISTA OTOSTA

Stuba Nikula
6.6.2012 klo 14:18

Kokoonnuimme jälleen pohjoismaisten ja eteläeurooppalaisten kulttuurikeskusjohtajien kesken pohtimaan miten käsitellä hankalia alaisia, hyhmäisiä hallituksia ja epäkiitollisia asiakkaita. Keskustelut ovat luottamuksellisia, joten ei niistä tämän enempää. Sain rakennettua aikatauluuni myös hiukan aikaa katsella kaupungin antia.

Ylipormestari Pajusta myöten minulle on kerrottu, että 19. kaupunginosan keskus nimeltä 104 on jotakuinkin Kaapelitehtaan tavoin toimiva kiinnostava kohde. Siis sinne.

Lauantaiaamupäivä ei ole vilkkainta aikaa oikein muualla kuin ostoskaduilla, joten en odottanut suurta kuhinaa. SIlti yllätyin meiningin seesteisyydestä. Käynnissä oli jonkinlainen joogaa ja tai chitä mukaileva liikunnallinen joukkorentoutus. Salin takana oli juuri alkamassa luomumarkkinat ja välissä oli suuri taideinstallaatio, jonka keskuselementtinä on vino n. 50m2 peili. Muuten ovet olivat säpessä ja kerrokset suljettuina. Kahvila onneksi aukesi sopivasti juuri astellessani sisään (luultavasti Pariisin raskaimmasta ovesta).

Itse rakennus on koko- ja ikäluokkaa kymmeniä tuhansia neliömetrejä ja toista sataa vuotta. Remontoitu kerralla ilmeisesti 90-luvulla ja toimii pitkälti vuokraamalla saleja ja tiloja pitkä- ja lyhytaikaisesti. Keskuksen knoppi on "keskuskatu". Periaatteessa rakennus on läpikäveltävissä (paitsi iltaisin ja öisin) ja suurimmat yleisötilat ovat kaikkien pällisteltävissä keskellä katua. Hieno idea. Kiinnostavinta minulle oli kuitenkin ehkä opasteet. Suuret seiniin maalatut opasteet täydentyivät jonkinlaisella muokattavalla messuopastekonseptilla, joka näytti varsin toimivalta. Pitää perehtyä.

104:stä suunnistin Seinen rantaan, jossa oli Suomen Pariisin instituutin järjestämä suomalaisen Designin pienpaviljonki. Viisi merikonttia Notre Damen kohdalla ja viisi lisää Mitterrandin kirjaston kohdalla. Välimatka kuljettiin letkeästi charter-veneellä viinejä ja ruokia maistellen. Paikalla oli myös Kaapelin Lasten ja nuorten arkkitehtuurikouu Arkki sekä suvilahtelainen tekstiilitaiteilija Outi Martikainen. Sekä tietenkin lukuisa joukko muita tuttuja ja puolituttuja.

104 länteen (huomaa kivoja vinoja naruja ja henkistyneitä ihmisiä):

Ja itään (huomaa peili):

Paikallinen Slow Food -yhdistys:

Siirrettävä ja muokattava itsekseen seisova opaste. Lienee saksalaista suunnittelua:

Tarvittava uusi ripustuspisteistö oli tehty kiinnostavalla kokonaan uudella kerroksella teräsputkistoa. Istuu varsin sievästi vanhojen sekaan:

Keskuksen edellinen johtaja sai pakan ilmeisen sekaisin. Nykyisellä on kuulemma homma hallussa. Syytä onkin, kun nimi on painettu kausilehden kanteenkin (vai halutaanko näin korostaa, että valta talossa on tosiaan vaihtunut? Ei liene normaali tapa edes Ranskassa):

Suomi-paviljonki numero 1 (edes paikalliset eivät käsittäneet, miten joku on saanut luvat tähän tempaukseen, kaikenlainen mainonta kun on Seinen rannoilla kielletty).

Suomi-paviljonki 2 alajuoksulla. Paviljonkien väli on juuri se pätkä rive gauchea, joka on elävöitynyt viime vuosina huikeasti aktiivisen ihmisjoukon ja parin hyvän kapakoitsijan ajamana. Ihmiset valtasivat jokirannan takaisin. Ikävä kyllä ei ollut aikaa lonnia läpi.

Ja sitten turistikuvaotoksia. Mitterrandin kirjasto. Tästä mallia keskustakirjastolle. Sisäpihalla metsä. Ikkunasulkimet on hieno tarina. Niitä ei alunperin ollut, mutta kirjat ja niiden hoitajat alkoivat hikoilla liikaa, joten ne suunniteltiin ja asennettiin jälkikäteen. Nyt luukkujen satunnainen aukominen antaa julkisivuun elävyyttä, jota siinä ei alunperin ollut. Kehittelimme flash mob -ideaa, jossa koko seinän kokoisin kirjaimin "morsetettaisiin" LISÄÄ LIKSAA!.

Nykyaikojen massiivirakentamisen hengessä suuntasin La Defensen kaupunginosaan. Olipas juu. Kertakaikkiaan.

Riemukaaren uusi vastakappale:

Ja sen jo parhaat päivänsä nähnyt näköalahissilippujen myyntikoju:

Näkymä keskustaan päin (miilunmusta rakennuksen reuna äärimmäisenä vasemmalla on meillekin tutun Arevan pääkonttori):

Sitten suuntasin Grand Palaihin, jossa oli juuri auennut kesän suurteos. Tällä kertaa valtavan hallin ja ilmeisen massiivisen budjetin oli saanut käytettäväkseen Daniel Buren. Rinkuloiden halkaisija on luokkaa 4-6m ja niiden määrä satoja. Keskellä olevat mustat pisteet ovat viisimetristen peilien päällä käveleviä ihmisiä.

 

 

Sivut