| Facebook | Instagram

Ajankohtaista

TAITEIDEN YÖ 2012

Teemu Nurminen
24.8.2012 klo 09:57

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KÖYHÄT JA KEKSELIÄÄT

Stuba Nikula
13.8.2012 klo 08:22

Löysin itseni jo toisen kerran elämässäni Zilinasta - tuosta Slovakian Mikkelistä. Tai löytää on paljon sanottu, kun on lentänyt kaksi pomppua ja istunut päälle viisi tuntia junassa. Vaan mitäpä sitä ei tekisi mukavien ihmisten takia. Ja Zilinan Stanica-keskuksessa niitä riittää.

TEH-verkostossamme on nyt kutakuinkin 50 jäsentä, mutta jotenkin olen päätynyt pitämään heistä eniten Stanican porukasta. Uskomaton asenne, ystävällisyys, ahkeruus ja elämänilo tulee vastaan jokaisessa keskuksen nurkassa. Nurkkia ei toki ole kovin montaa, kun kyseessä on n. 500m2 vanha paikallisjunan asema ja lisärakennuskin on kahdeksikon muotoinen. Ja rakennettu kaljakoreista (www.stanica.sk/s2). Rahaa keskuksella on juuri sen verran, että pienet palkat ja sähkölasku saadaan maksettua, mutta nokkeluutta, oveluutta, viekkautta ja sinnikkyyttä sitäkin enemmän.

Johtuen pitkälti keskuksen omaperäisestä ja -päisestä johtajasta ja tuosta lisärakennuksesta keskus järjesti vaihtoehtoisen arkkitehtuurin seminaarin, joka taisi olla jo kahdeksas laatuaan. Tällä kertaa mukana oli myös verkostomme suuren EU-projektin rahaa, joten minunlaisiani ihmisiä oli lennätetty paikalle kymmenkunta. Epäilin ensin, että vaikka teemme Suomen oloissa poikkeuksellista työtä, ei meistä olisi itäeurooppalaisen tekemisen esimerkiksi. Hallintomallimme on kuitenkin yleismaailmallinen ihmettelyn (ja kateuden) aihe, joten herrat ja rouvat projektissa vakuuttivat, että annettavaa kuulijoille riittää.

Kuulijoina oli parikymmentä arkkitehtuurin, muotoilun ja kulttuurituotannon ammattilaista pitkin poikin Eurooppaa. Tunnin luennon päätteeksi oli tunnin keskustelusessio, joka jatkui vielä pitkään illallisella. Itselleni ikävää oli, etten tällä kertaa ehtinyt jäädä kuuntelemaan muita puhujia lainkaan. Normaalisti tämä on suurin motivaattorini lennellä paikkoihin paasaamaan. Toiste sitten.

En myöskään päässyt tutustumaan keskuksen ihmisten uusimpaan viritykseen. Keskellä kaupunkia on tyhjänä seisova synagooga, joka neuvostoaikana muutettiin elokuvateatteriksi. Nyt kaupunginisät ovat valmiita antamaan sen Stanican porukoille hyvinkin lupaavalla pitkäaikaisella sopimuksella. Tarkoitus on tehdä siitä kaupungin monikulttuurinen taidehalli.

Slovakian tekemiset toisen maailmansodan aikaan on muuten oma tarinansa, jota ei ole edes alettu kaivaa auki. Maa oli muutaman vuoden itsenäinen jo silloin ja senaikainen presidentti järjesteli juutalaisvainon, joka saa saksalaisten samanlaisen näyttämään tehottomalta pikkulasten puuhastelulta. Miten on tällainenkin pala lähihistoriaa jäänyt minulta pimentoon?

Zilina on kaupunkina muutakin kuin ohiajon arvoinen. Mukava pikkukaupunki kukkuloiden keskellä. Viihtyisä tori ja helposti läpilonnittava keskusta, jossa on kaikki pikkukaupungin palvelut. Pyörämatkaajia näkyi aika tavalla, lienee mäkiosuudet houkutelleet ne paikalle.

Omalaatuinen yksityiskohta kaupungissa on se tarmokkuus, jolla keskusta on erotettu ohivirtaavasta joesta. Ensin teollisuusalue ja rautatie ja nyttemmin myös ohitustiet pitävät huolen siitä, että kaupungilla kävellessä ei tule poikettua jokirantaan. Merkillinen hukattu mahdollisuus.

image

Sitten vielä pieni yksityiskohta siitä kekseliäisyydestä. Miksei baaritiskin alla olevaan roskikseen voisi heitellä roskia asiakkaidenkin puolelta? Muotoilu = viimeistely.

Ja näyte samanhenkisestä suhtautumisesta ihmisten hyvyyteen. Keskukseen tullaan alikulkutunnelia pitkin. Kaupunki uusi sen valaisimet, jotka rikottiin muutamassa viikossa. Keskus osti ja asensi omalla rahallaan uudet, ettei reitti muuttuisi pelottavaksi kusiputkaksi. Malliksi valittiin "Vandal", joka on käytössä myös maan vankiloissa. Muistui taas mieleeni perinteiset keskustelumme arkkitehtien kanssa: "Voiko sen rikkoa?", "Kyllä", "Sitten sitä ei tehdä".

 

 

RUOTSALAISIA ERINOMAISUUKSIA

Stuba Nikula
3.8.2012 klo 12:44

Koska minulla on erinomainen työnantaja ja kummallisia tavoitteita, olin viikon mittaisella kielikurssilla Tukholmassa. Tulihan puhuttua ruotsia ja aivan totta, kyllä se sujuu, kun vaan runttaa menemään.

Eipä siitä sen ihmeempää. Tuntien ohessa oli viikko aikaa kiertää Tukholmaa. En ole käynyt kaupungissa useinkaan ja siksi paljon oli listalla. Toisaalta olen kurkkinut ruotsalaista maailmankatsomusta Malmön/Lundin tuttujeni kautta, joten aivan ummikkona en paikalle tullut. Mutta onhan tämä nyt melko erityinen yhteiskunta.

Jo se, että opettajani joutui kysymään onko Suomi EU-maa, antoi esimakua omaan napaan tuijottamiseen erikoistuneesta kansasta. Sukupuolesta riippumatta pastellisävyisiin paitoihin pukeutuneet ihmiset kyllä osaavat rajata viiksensä ja nostaa aurinkolasinsa tyylikkäästi päälaelleen mutta oman erinomaisuuden läpitunkevuus oli kuitenkin shokki. Alkuasukaskohtaamisiani väritti melko tyrmäävä tietämättömyys muusta maailmasta ja huikaiseva onnellisuus oman yhteiskunnan olemassaolosta.

Olkoon sitten niin, että lahden takana kaikki on paremmin.

Seuraavaksi valikoima kuvia asioista, joita sain todistaa.

Saapuminen miljoonakaupunkiin on aina jännittävää. Arlandan 5-terminaalin ruuhka löi kuitenkin ällikällä. Matkatavarahihnalla ei ollut ketään missään:

Esteettömyys on pyhä asia myös Ruotsissa. Ja kun talot on keskimäärin aika paljon täkäläisiä vanhempia, on erilaisia virityksiä nähtävillä paljon. Tämä on Kungsholmenin jonkin oikeusasteen pääsisäänkäynti. Pleksillä kuorrutettu hissi pehmentää mukavasti yliarvokasta fasadia:

Kaupunkiviljelyä Kungsholmenissa. Ihan on samat niksit käytössä kuin Suomessakin:

Petankiksi meillä kutsuttu laji tunnetaan kansainvälisesti les boulesina. Myös Söderissä, jossa on jopa lajiin erikoistuneita baareja. Tässä jonkinasteinen mestaruustaisto ihan vaan Mariatorgetilla:

Myös skeittauksen estävät pikkuniksit ovat varsin kansainvälinen rajoja kunnioittamaton laji. Olisihan se liikaa vaadittu, että tätä kaidetta saisi laskea. Varsinkin, kun se sijaitsee paikassa, jossa ei nähdäkseni asu ketään aivan lähellä:

Ilmeisesti ei-kenenkään, eli verovaroin maksetut lainatuolit oli uusi näky puistossa. Mitä luultavimmin alkuasukkaat myös palauttavat ne kärryihin. Ei kaiketi toimisi meillä:

Ensimmäinen ja lähes viimeinen live-musiikkikokemukseni oli Kafe 44:n hardcore-festari. Limupohjalla pyörivä kaksipäiväinen bakkanaali oli meluisa ja hyväntuulinen. Tarjolla 45 kruunulla myös hyvää vegaaniruokaa. Kaupan päälle sain osakseni melko kasan kummastelevia tuijotuksia:

Olisi hauska saada yhteenveto siitä, millainen keskustelu on johtanut tähän pyörätuoliluukkuun. Miksei samantien pärjätä yhdellä luukulla ja matalammalla astialla? Niin tai näin, lagom-meininki:

Ruotsissa (samoin kuin muissa pohjoismaissa) on käytössä universumin paras terassituhkakuppi. Ei pölise, ei savuta, näyttää hyvältä ja on kuulemma myös helppo tyhjentää ja pestä. Käsitin, että tuote on Prince-tupakkamerkin mallisuojaama, joten sitä ei näe maissa, joissa ei ole ko. tupakkia myynnissä. Stumpataan me siis savuaviin kukkaruukkuihin:

Se, miksi joku niin vimmaisesti haluaa Stureplanin kapakoihin ei selviä ainakaan kävelemällä illalla niiden terassien ohi. Jono on hienotunteisesti 5m päässä portista:

Museoilla on Tukholmassa aivan yhtä ankeat auikoloajat, kuin suomessa. Moderna museetista näin pihalle kasatun elämyksellisen tapahtumateltan. Takana muutama betoninen Picasso:

Ruotsalaiset rakennustyömaat ovat sekä turvallisia, että huomattavan ekologisia:

Oliko tämä uutinen Suomessa? Maailmanlaajuisessa rankkauksessa olimme viimeksi Top 3:ssa ja nyt ei mahduttu Top 20:een. Stokiskin tippui kuudenneksi:

Värtagsverketin kehittäminen kulttuurikäyttöön ei ole edennyt sitten viime vierailun n. 2 vuotta sitten:

Viereen nousevaa asuinaluetta toki jo rakennetaan:

Tukholmalaisen teatterin kesätarjonta. Viisi baaria ja live-musiikkia:

Söderissä alkaa olla hankala saada muuta kuin vegaanista tai italialaista ruokaa. Pelikanen on kuitenkin vanhan liiton krog. Huomaa oikeaoppinen snapsin tarjoilu jääpala-astiassa:

Den kungliga Skräpkorg i T-banan:

Dansens hus. Tätä suomalainenkin ala pitää benchmarkkina. En vain ymmärrä puhetta ikiomasta talosta. Tämä on osa paikallista Paasitornia.

Turistinäkymä Kaknästornetista. Oikein on somaa:

Myös Ruotsissa sai 70-luvulla rakastaa autoja niin paljon, että niille voitiin rakentaa komeita asuntoja keskelle kaupunkia:

Nyköpingiläinen folkröd-mökkimiljöö:

Keskustelu Crepperie-tyyppisen vaunun sijoittamisesta keskustaan käy kuumana. Lupaprosessi on liian tiukka ja monimutkainen ja virkamiehet vain vastustaa vaikka Pariisissa kaikki on paremmin. Kerrankin olisi voitu verrata myös Helsinkiin:

Tapahtumakeskus Münchenbryggeriet. Suljettu kesäksi förstås:

Pääkirjasto. Kaunis ulkoa ja pääsali sisältäkin. Sivuosat ovat pilanneet puitesopimuksilla hankitut suunnittelijat, joiden jäljiltä ovet on ruskeita ja alaslasketut katot aiheuttavat ahdistusta:

Burger King. Tiedän ihmisiä, jotka tekevät vuosittaisen risteilyn Tukholmaan vain käydäkseen siellä:

Museo Vasaparkenissa. Samalla perustajansa asunto. Arkkitehdit hoi, unohtakaa kupari, messinki on uusi musta:

Huomaa eri sanajärjestys. Tämä on paljon runollisempi ja kohteliaampi kuin meikäläinen "Ej vinterunderhollning":

Paikallinen metro on sekä kattava, että edullinen, että HILJAINEN. Myös minuutin pysäkkiväli on selvästi parempi kuin meikäläinen 2 min:

 Pelottava Hjulstan ongelmalähiö:

Jos mahdollista vielä uhkaavampi Tenstan lähiö:

 

Tämä Rinkeby se vasta vaaralliselta näyttääkin:

 

Kungsträdgårdenin Tsekkioluiden esiinmarssi. Tyhjä lava ja täysi terassi - melko kotoinen olo:

Paikallisen Korjaamon päävuokralainen on Satsin liikuntakeskus. Kaiketi liettualaista indie-teatteria lukratiivisempi business:

Birger Jarlin kadulla oli aika monta tällaista Jarla-liikettä. En keksi tästä mitään Fingerporiin kelpaavaa:

Vantaan vahvin valuutta on Motörhead-nuuska. Sitä piti tuoda. Nolotti ostaa:

Varsinainen erikoisuus. 5,4% Karhun III-olut. Paikallisen Loosen Veckans öl ja siksi 35 kruunua poiju. Join kaksi (vai kolme?):

Gröna Lundissa treenattiin illan tv-esiintymistä. Laulaja näytti hiukan Pandoralta, mutta ei kai se enää keikkaile kuin suomessa:

Erittäin hispter-kosher kirpputori Söderin eteläreunassa. Kuusi baaria ja n. 25 pöytää. Varsin lunki meno, mutta jotenkin lite för mycket för min smak. Sillan käyttö kattona muistuttaa Stanican S2:ta ja saa siksi pisteet. Ei kuitenkaan niin montaa, että paikka saisi anteeksi hengenvaaralliset ripustukset. Illalla olisi ollut lounge-henkinen kesäklubi - ganska mycket för mycket för min smak:

Färgfabrikenin kulttuurikeskus. Stängdt för sommar givetvis:

Tien toisella puolella toinen kulttuurilaitos. Molemmat ovat yksityisiä. 400 vuotta ilman sotaa kasvattaa kivasti varallisuutta tällaiseenkin filantropiaan:

Nåjå. Onhan se hieno kaupunki, mutta hiukan on tuota yliyrittämisen makua. Seuraavaksi Göteborgiin, siellä on sentään kaikenlaisia ongelmiakin.

 

 

 

AARRETEHDAS

Raine Heikkinen
18.6.2012 klo 12:33

Sinä aamuna kyyneleet olivat herkässä. Olin noussut aikaisin, sillä uni ei oikein tahtonut tulla. Muutama edellinen päivä oli kulunut pakatessa ja lähtöä valmistellessa, mutta lopulta jännitys oli käynyt ylivoimaiseksi. Nyt kun lähtö vihdoin oli käsillä, en olisi millään uskaltanut astua kohti seikkailua – äitini kuitenkin patisteli liikkeelle, peittäen hyvin tunteensa poikansa näin lähtiessä maailmalle.

Toisaalta, vaihtoehtojakaan ei ollut. Esikaupungissa elämä oli raskasta ja sisaruksien ruokkiminen oli varmasti raskasta yksinhuoltajalle. Aikuisuuden kynnyksellä velvollisuuteni oli perheen elämän helpottaminen ja lähtö merille olisi varmasti helpoin tapa keventää arkea. Varustamo oli luvannut maksaa ennakkona äidilleni kaksi kolmasosaa palkastani ja tarjota samalla ylläpidon laivalla koko matkan ajaksi.

Lopulta kaikki oli valmista ja hyvästelin äitini ja sisaruskatraan ja suuntasin kohden Suvilahden satamaa. Siskoni pyysi pitämään pään pystyssä ja lähettämään viestejä kaikista eksoottisista kohteista, joissa mahdollisesti vierailisin. Vilkaisin vielä matkan päästä taakseni ja näin vilaukselta äitini kyynelehtivän vuolaasti - rohkea äitikulta!

Puolenpäivän aikaan saavuin satamaan. Suuren kentän reunalla nousivat komeat mastot korkealle rakennusten yläpuolelle. Ympärillä oli monenlaista varastoa ja näyttävimpinä näistä valtavat pyöreät viljasiilot, joista toinen oli kauniin kellertävä, ja toinen vielä työnalla, sillä siitä oli valmiina vain runko. Laivamme ympärillä kävi hurja vilske, kun nuoret matruusit lastasivat ruokatarpeita ja muuta tarvittavaa materiaalia ruumaan. Laivan kannelta erottui muusta joukosta, näyttävässä kapteenin asussa, amiraali Nikula, jota myös kapteeni Mustaparraksi kutsuttiin. Mustaparta oli itse valinnut miehistönsä jäsenistön, mikä oli harvinaista näin suuressa hankkeessa. Joukko oli pääasiassa erittäin kokenutta, mutta mukaan lähtisi itseni lisäksi myös kourallinen innokkaita nuoria, joita oli koeteltu ennakkoon muun muassa kunto- ja solmutesteillä.

Matkan tarkoituksena oli purjehtia syvemmälle itään, kuin kukaan oli koskaan ennen tätä purjehtinut, ja löytää myyttinen väylä Porvooseen. Siellä odottaisi huima kuningaskunta taideaarteineen ja tehtaineen, jolloin laiva saataisiin lastattua täyteen tuomisia. Koko miehistö haaveili seikkailuista ja äkillisestä rikastumisesta, olihan tarinat tästä kaukaisesta kuningaskunnasta värittäneet paikallisia lehtiä jo vuosikymmenten ajan. Itsekin olin muutamia villejä tarinoita nuorempana kuullut vanhoilta merimiehiltä. En kuitenkaan aivan suoralta kädeltä suostunut uskomaan jättiläiskaneihin ja kaksipäisiin hevosiin. Sen sijaan kertomukset mittaamattomista taideaarteista ja suunnattoman kaunisäänisistä laulajattarista tekivät vaikutuksen nuoreen mieleeni.

Pikaisen perehdyttämisen jälkeen nousin laivaan ja laskeuduin messiin purkamaan vähäisen omaisuuteni. Tämän jälkeen laivalla alkoikin olla valmista ja ennen kuin huomasinkaan olimme irroittautuneet satamasta. Ensimmäisenä tehtävänäni oli avustaa laivakokkia valmistamaan herkullinen ateria innokkaille miehille ja annostella päiväannokset olutta kaikille. Oluen tarjoilu oli keskeisen tärkeää miehistön kurissa pitämisen vuoksi, kapinahimot vähenivät selväti kun väestä pidettiin huolta. Tässä suhteessa Mustaparta oli poikkeuksellisen reilu kapteeni.

Lyöttäydyin yhteen oranssiasuisen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi nimekseen Kirk Hammet. Hän oli hieman minua vanhempi ja tämä oli hänen toinen purjehduksensa. Edellisellä kerralla hän oli matkannut Mustaparran kanssa läntiseen Tukholman saaristoon, josta he olivat noutaneet nuuskaa ja ja erään oopperadiivan. Kirkillä oli kuva Laulajattaresta, jota tämä piti suurimpana aarteenaan. Jonain päivänä hän veisi tämän vielä vihille.

Alkumatka sujui suuremmitta kommelluksitta. Sää suosi ja voimakas lounaistuuli joudutti etenemistämme. Tosin saatoimme vain toivoa kapteenin osaavan suunnistaa, sillä olimme lähestymässä täysin kartoittamattomia seutuja, ja näistä seuduista kiersi kaupungeissakin hurjia tarinoita. Aurinko paistoi kuitenkin täydeltä terältä ja miehistä viihdytti itseään puhkeamalla laulamaan aina sopivan tilaisuuden tullen.

Viikon purjehdittuamme, sää kuitenkin muuttui dramaattisesti. Ensi alkuun taivaalle kerääntyi pilviryppäitä ja samalla tuuli voimistui. Hiljalleen pilvet alkoivat muodostaa kiinteämpää vallia ja pian olimmekin jo keskellä armotonta myrskyä. Koko miehistö kamppaili kaikin voiminsa pitääkseen laivan kurssissa, tai ylipäätään pinnalla. Taistelin Kirkin kera ruumassa sitoen lastia yhä tiukemmin kiinni, jottei sen mahdollinen liike upottaisi koko laivaa.

Valtavat aallot kurittivat alusta ja kannella purjeiden kanssa kamppaileva miehistö oli jatkuvasti helisemässä. Lopulta kuitenkin tuulet hellittivät ja myrskyn voimalla olimme edenneet myös hyvää vauhtia kohti määränpäätämme.

Kun sää oli tyyntynyt riittävästi, tähystäjä kiipesi jälleen paikalleen mastoon ja lähes välittömästi ilmoitti uutisen kapteenille ja koko miehistölle: MAATA NÄKYVISSÄ! Kaikki ryntäsivät kannelle ja suuntasivat katseensa horisonttiin, josta pian ilmestyikin näkyviin rannikko vihreänään eksoottisia puita ja kasvustoa. Kaikkien yllätykseksi näiden keskeltä kohosi näyttävät kaupungin muurit ja muurien takaa torneja ja ties mitä sivistyksen merkkejä. Miehistö ryhtyi hurraamaan kovaan ääneen ja kaikki halasivat toisaan ja onnittelivat hyvästä työstä ja yhteishengestä itseään ja tovereitaan sekä kapteenia, jonka kyvykästä johtamista kaikki katsoivat nyt ylöspäin hämmentyneen kunnioituksen vallassa.

Eipä aikaakaan, kun laiva oli lyöty ankkuriin suojaisaan poukamaan ja maihinnousu veneet laskettu vesille. Kapteeni valitsi miehistön joukosta luottomiehensä ja tällä ryhmällä lähdimme soutamaan kohden joensuuta, jonka virta kulki kaupungin muurien keskitse ja selvästi myös itse kaupungin halki. Olin suoriutunut kiitettävästi kaikista laivan askareista, joten kapteeni pyysi myös minut mukaan maihinnousuun. Kaikki ajattelivat, jotta tämän täytyi olla myyttinen Porvoo, jota olimme tulleet etsimään. Olisivatkohan kaikki ne hurjat tarinat ja legendat totta?

Kun pääsimme muurien sisäpuolelle, löysimme välittömästi pienen satamaan, jonne saatoimme pysähtyä ja kiinnittää veneemme. Meitä vastaan tuli erikoisesti pukeutunut vastaanottokomitea, jotka kohtelivat meitä kuin kuninkaallisia. He tarjosivat meille virvokkeita ja johdattivat meidät kohti palatsiaan. Taidetehtaaksi kutsuttu kaunis rakennus oli vanha, mutta sitä ylläpidettiin rakkaudella ja sen keskeiset osat olivat entisöity pieteetillä. Kaikesta kävi ilmi, että paikalliset olivat ylpeitä kuningaskunnastaan. Astuimme komeaan aulaan ja meitä vastassa oli itse kuningatar lakeijoineen. Kapteeni mustaparta polvistui kuningattaren edessä ja esitti nöyrästi asiansa, kertoen tälle millaisella asialla olimme. Lempeä kuningatar pyysi kapteenia nousemaan ja lupasi esitellä meille palatsinsa aarteet. Olimme kaikki innosta halkeamaisillamme, mutta onnistuimme pitämään enimmän energian kurissa.

Palatsissa yhdistyi vanha ja uusi tavalla, joka laittoi päämme pyörälle ennen näkemättömällä tavalla. Kekseliäs arkkitehtuuri jatkui silmän kantamattomiin. Ensi alkuun pääsimme tutustumaan valtavaan Avanti! -saliin, jonka kokoista emme olleet koskaan missään nähneet. Kauniit ornamentit koristivat salia ja kaiku oli päätähuimaava. Olimme aivan mykistyneitä.

Rakennuksessa asui lukuisa joukko kuningattaren palvelijoita ja heidän lisäkseen taiteilijoita, joiden tehtävänä oli luoda toinen toistaan ihastuttavampia teoksia kaunistuttamaan palatsin käytäviä ja koko Porvoon kaupunkia. Oli suorastaan uskomatonta huomata, kuinka sikäläiset rakastivat taidettaan ja kulttuuriaan. Aivan tavallisillakin työläisillä oli kunnia-asianaan luoda ympärilleen silmiä hiveleviä käsitöitä ja taideteoksia.

Kierrokseen kuului myös tutustuminen kuningattaren hoviräätälin näyttelyyn ja vertaansa vailla oleviin pukuluomuksiin. Lisäksi pääsimme näkemään taidelainaamon, josta kaupunkilaiset saattoivat käydä hakemassa itselleen koristeita, jotta koko kaupunki tekisi yhtäläisen vaikutuksen tulijoihin. Myös virallisemmat tilat tulivat tutuiksi innovatiivisine insinööriratkaisuineen. Lopulta kuningatar esitteli paikallisia herkkuja tarjoilevan Sinne-ravintolansa, jossa maanviljelijät tarjosivat parhaita tuotteitaan ja koko maanosan parhaat kokit loihtivat ruokalajeja joista emme olleet osanneet edes kuvitella.

Kun olimme kiertäneet palatsin ympäri, ryhdyimme hieromaan kauppaa paikallisten kanssa ja lopulta saimmekin laivamme ruuman täyteen lastia, jolla taatusti kaikki rikastuisimme palattuamme rakkaaseen kotikaupunkiimme Helsinkiin. Lastauksen valmistuttutta, kapteeni antoi miehistölle vapaata ja lähdimme innolla tutustumaan Porvoon kaupunkiin. Joukkomme jakautui kahtia, ja toinen ryhmä, johon minä ja myös kapteeni kuuluivat lähti tutustumaan kaupungin laitamilla sijaitsevaa salaiseen myrkkysuohon. Kun pääsimme suota reunustavalle kalliolle, kapteeni, joka oli saanut kuningattarelta lainakseen komean valkoisen hevosen nousi kielekkeelle hevosensa kanssa ja ryhtyi pitämään tunteisiin vetoavaa puhetta, kun yhtäkkiä maassa luikerrellut käärme säikähdytti orin ja tämä kauhuissaan horjahti kalliolta alas suoraan myrkylliseen suonsilmään hevosineen päivineen. Järkytys oli valtava ja murhe valtasi koko joukon. Mikä nyt eteen?

Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kaupunkiin, sillä suo hönki myrkyllisiä pilviä suuntaamme, eikä meillä ollut varaa menettää miehistöstä yhtään jäsentä, erityisesti nyt kun kapteenimme oli näin synkästi menehtynyt ja jättänyt meidät tuuliajolle.

Kaupunkiin palattuamme etsimme miehistön toista puolikasta, mutta ilman menestystä. Aikamme etsittyämme olimme aivan uupuneita, mutta onneksemme päädyimme majataloon, jossa majatalon isäntä tarjosi kauniisti koristelluista vuoista meille timbaalia etanoilla. Lepäsimme aikamme ruoan päälle ja tämän jälkeen lähdimme apeina takaisin laivalle.

Lopulta, saavuttuamme takaisin alukselle, jäimme odottelemaan lopun miehistön paluuta. Joutuisimme äänestämään uudesta kapteenista paluumatkaa varten, mutta uskoimme, jotta kirjurimme Syrjänen sekä perämies Kuusela, hoitaisivat kapteenin muistiinpanojen pohjalta suunnistuksemme takaisin. Kun toinen ryhmä viimein saapui, kerroimme heille synkät uutiset ja he olivat yhtälailla murtuneita. Pikaisen äänestyksen jälkeen kirjuri Syrjänen valittiin varakapteeniksi ja nostimme välittömästi ankkurin, sillä synkät mietteet eivät hellitäisi mielestämme, jollemme lähtisi kohti rakasta kotimaatamme.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea, ja eksyimme useaan otteeseen. Sattumuksia oli niin paljon, etten niitä jaksa kaikkia tässä selostaa, mutta lopulta saavuimme takaisin Suvilahteen. Nyt yhtä matkaa rikkaampana kaipaan kuitenkin takaisin ihmeelliseen Porvooseen ja sen hämmästyttäviin palatseihin. Ehkä vielä palaan – jos universumi vain suo...

 

HAUDANHILJAINEN RUUMISARKKUTEHDAS, YLIMÄÄRÄINEN VERONPALAUTUS JA PARI PAKOLLISTA OTOSTA

Stuba Nikula
6.6.2012 klo 14:18

Kokoonnuimme jälleen pohjoismaisten ja eteläeurooppalaisten kulttuurikeskusjohtajien kesken pohtimaan miten käsitellä hankalia alaisia, hyhmäisiä hallituksia ja epäkiitollisia asiakkaita. Keskustelut ovat luottamuksellisia, joten ei niistä tämän enempää. Sain rakennettua aikatauluuni myös hiukan aikaa katsella kaupungin antia.

Ylipormestari Pajusta myöten minulle on kerrottu, että 19. kaupunginosan keskus nimeltä 104 on jotakuinkin Kaapelitehtaan tavoin toimiva kiinnostava kohde. Siis sinne.

Lauantaiaamupäivä ei ole vilkkainta aikaa oikein muualla kuin ostoskaduilla, joten en odottanut suurta kuhinaa. SIlti yllätyin meiningin seesteisyydestä. Käynnissä oli jonkinlainen joogaa ja tai chitä mukaileva liikunnallinen joukkorentoutus. Salin takana oli juuri alkamassa luomumarkkinat ja välissä oli suuri taideinstallaatio, jonka keskuselementtinä on vino n. 50m2 peili. Muuten ovet olivat säpessä ja kerrokset suljettuina. Kahvila onneksi aukesi sopivasti juuri astellessani sisään (luultavasti Pariisin raskaimmasta ovesta).

Itse rakennus on koko- ja ikäluokkaa kymmeniä tuhansia neliömetrejä ja toista sataa vuotta. Remontoitu kerralla ilmeisesti 90-luvulla ja toimii pitkälti vuokraamalla saleja ja tiloja pitkä- ja lyhytaikaisesti. Keskuksen knoppi on "keskuskatu". Periaatteessa rakennus on läpikäveltävissä (paitsi iltaisin ja öisin) ja suurimmat yleisötilat ovat kaikkien pällisteltävissä keskellä katua. Hieno idea. Kiinnostavinta minulle oli kuitenkin ehkä opasteet. Suuret seiniin maalatut opasteet täydentyivät jonkinlaisella muokattavalla messuopastekonseptilla, joka näytti varsin toimivalta. Pitää perehtyä.

104:stä suunnistin Seinen rantaan, jossa oli Suomen Pariisin instituutin järjestämä suomalaisen Designin pienpaviljonki. Viisi merikonttia Notre Damen kohdalla ja viisi lisää Mitterrandin kirjaston kohdalla. Välimatka kuljettiin letkeästi charter-veneellä viinejä ja ruokia maistellen. Paikalla oli myös Kaapelin Lasten ja nuorten arkkitehtuurikouu Arkki sekä suvilahtelainen tekstiilitaiteilija Outi Martikainen. Sekä tietenkin lukuisa joukko muita tuttuja ja puolituttuja.

104 länteen (huomaa kivoja vinoja naruja ja henkistyneitä ihmisiä):

Ja itään (huomaa peili):

Paikallinen Slow Food -yhdistys:

Siirrettävä ja muokattava itsekseen seisova opaste. Lienee saksalaista suunnittelua:

Tarvittava uusi ripustuspisteistö oli tehty kiinnostavalla kokonaan uudella kerroksella teräsputkistoa. Istuu varsin sievästi vanhojen sekaan:

Keskuksen edellinen johtaja sai pakan ilmeisen sekaisin. Nykyisellä on kuulemma homma hallussa. Syytä onkin, kun nimi on painettu kausilehden kanteenkin (vai halutaanko näin korostaa, että valta talossa on tosiaan vaihtunut? Ei liene normaali tapa edes Ranskassa):

Suomi-paviljonki numero 1 (edes paikalliset eivät käsittäneet, miten joku on saanut luvat tähän tempaukseen, kaikenlainen mainonta kun on Seinen rannoilla kielletty).

Suomi-paviljonki 2 alajuoksulla. Paviljonkien väli on juuri se pätkä rive gauchea, joka on elävöitynyt viime vuosina huikeasti aktiivisen ihmisjoukon ja parin hyvän kapakoitsijan ajamana. Ihmiset valtasivat jokirannan takaisin. Ikävä kyllä ei ollut aikaa lonnia läpi.

Ja sitten turistikuvaotoksia. Mitterrandin kirjasto. Tästä mallia keskustakirjastolle. Sisäpihalla metsä. Ikkunasulkimet on hieno tarina. Niitä ei alunperin ollut, mutta kirjat ja niiden hoitajat alkoivat hikoilla liikaa, joten ne suunniteltiin ja asennettiin jälkikäteen. Nyt luukkujen satunnainen aukominen antaa julkisivuun elävyyttä, jota siinä ei alunperin ollut. Kehittelimme flash mob -ideaa, jossa koko seinän kokoisin kirjaimin "morsetettaisiin" LISÄÄ LIKSAA!.

Nykyaikojen massiivirakentamisen hengessä suuntasin La Defensen kaupunginosaan. Olipas juu. Kertakaikkiaan.

Riemukaaren uusi vastakappale:

Ja sen jo parhaat päivänsä nähnyt näköalahissilippujen myyntikoju:

Näkymä keskustaan päin (miilunmusta rakennuksen reuna äärimmäisenä vasemmalla on meillekin tutun Arevan pääkonttori):

Sitten suuntasin Grand Palaihin, jossa oli juuri auennut kesän suurteos. Tällä kertaa valtavan hallin ja ilmeisen massiivisen budjetin oli saanut käytettäväkseen Daniel Buren. Rinkuloiden halkaisija on luokkaa 4-6m ja niiden määrä satoja. Keskellä olevat mustat pisteet ovat viisimetristen peilien päällä käveleviä ihmisiä.

 

 

ITÄ-SLOVAKIAN IHMEET

Anni Sundell
4.6.2012 klo 11:36

Toukokuinen TEH Meeting pidettiin Kosicen Tabackassa (kumpaankin slovakialaiseen nimeen sisältyy erilainen suhuässä, mutta jätän ne kirjoittamatta, koska en yrityksistä huolimatta oppinut niitä lausumaankaan oikein). 

Euroopan kulttuuripääkaupunki 2013, noin 235 000 asukkaan Kosice sijaitsee Puolan, Ukrainan ja Unkarin kainalossa. Nyt ollaan nykyisenkin Euroopan mittapuilla selkeästi idässä, vaikkakin tietenkin Helsinkiä vähän lännempänä. Koko tapaamisen teemana oli rajojen ylittäminen, Overcoming Borders. Rajat voi käsittää miten vain: maantieteellisinä, poliittisina tai kulttuurisina. Fyysisinä tai henkisinä. Kulttuurikeskuksen sisäisinä tai henkilökohtaisina... Alan vähän kyllästyä näihin TEH:n liian laajoihin teemoihin. Konkreettisempia uusia ajatuksia syntyisi, jos keskustelu ei velloisi näin laajana. Esim. pelkästään Schengen-raja olisi ollut yhden tapaamisen teemaksi ihan riittävä. 

Entisessä tupakkatehtaassa toimiva kulttuurikeskus Tabacka on pieni ihme, niin toimivalta ja monipuoliselta se tuntuu. Tehdasta on kunnostettu vuodesta 2009 lähtien tee-se-itse-pohjalta. Nyt vielä ennen kulttuuripääkaupunkivuotta edessä pitäisi olla iso uudistusremppa, josta Itä-Slovakian aluehallinto on luvannut maksaa suurimman osan. Keskuksessa on 350 hengen konserttisali (800 hengen sali tulossa), treenikämppiä, äänitysstudio (elokuva/videostudio tulossa), baari ja terassi sisäpihalla (kattopuutarha ja -baari tulossa), toimistotiloja luovien alojen yrityksille ja galleria (hienompi galleria tulossa). Hallinnosta kerrottiin sen verran, että noin 70% toiminnan rahoituksesta on erilaisia tukia, noin 30% tulee baarin pyörittämisestä. Keskuksen hallinnossa on 5 kokopäiväistä työntekijää, 4 osa-aikaista ja 10 vapaaehtoista.  

Pieni ihme oli myös toisella puolella kaupunkia: punk-luola Collosseum. Tai ei sitä valtavaa konserttisalia parvineen oikein voi luolaksi kutsua. Ihmettelimme suomalaisvoimin, kuinka Kosicen kokoiseen kaupunkiin mahtuu niin paljon punkkareita. Ja vielä kunnon irokeesipunkkareita, joiden näkeminen on harvinaista herkkua Suomessa. Päädyimme väittämään, ettei edes Tampereella ei ole yhtä paljon punkkareita kuin Kosicessa. 


Tabackan studiossa on kaikenlaista musakamaa ilmeisesti vapaaseen käyttöön


Kaikki isot TEH meetingin keskustelut pidettiin Sala 2:ssa


Kaksi Tabackan enkeliä - Lukas ja seinämaalaus


Lukas esittelee tilaa, johon tulee 800 hengen konserttisali. Seinillä roikkuvat tyynyt ovat tehtaanaikaisia akustointilevyjä.


Toimiston post-it-seinäkalenteri


Seinämaalaus-reliefi ja TEH:in viestintäassari Plamena Slavcheva


Melkein jokaisen TEH-tapaamisen ohjelmaan kuuluu kaupunginjohtajan puhe. Kosicessa myös tanssittiin kaupungintalolla mustalaismusiikin tahtiin


Samaan aikaan toisaalla - Colosseumissa pogottiin... 


Ja keikan jälkeen puhuttiin/huudettiin...


Huom. katon pressuviritykset - tämä onkin siis sisäpiha!


Kaupungin virallisesti isoin nähtävyys ei kuitenkaan ole mikään edellä mainituista, vaan soiva ja värikäs suihkulähde, taustallaan oopperatalo

 

Ja vielä lisäyksenä palaan TEH Meetingin raja-aiheeseen:

Kosicessa puhuttiin Schengen-alueen rajasta. Vielä tärkeämpihän on viisumiraja. Esimerkiksi Slovakian ja Ukrainan välinen raja on viisumiraja (vrt. Unkarin ja Romanian raja on pelkkä Schengen-raja, ei viisumiraja). Ylipäätään hölmöä, että me pääsemme Ukrainaan ilman viisumia, mutta toisin päin ukrainalaisilta EU:hun päin se ei onnistu (esim. nicaragualaiset, brasilialaiset ja argentiinalaiset pääsevät tänne ilman viisumia. Latin power!).

Onneksi viisumiasiat eivät rajoita TEH Meetingeihin osallistumista, koska viisumin saavat kutsulla helposti jopa valkovenäläiset. Ja Valko-Venäjälle mekin tarvitsemme tietenkin viisumin. Yhtä tärkeitä kuin oikeat matkustusasiakirjat, on tieto maan säännöistä. Kaikkein mielenkiintoisin keskustelu TEH Meetingissä olikin todennäköisesti "How to proceed with art practice when there is no freedom". En päässyt paikalle (samaan aikaan käynnissä oli 10 muuta keskustelua), mutta luin muistiosta, että esim. julkisella paikalla taputtamista ilman syytä ei hyväksytä, ja yhden julkisen keikan/esityksen järjestämiseen tarvitaan 8 erilaista lupaa... 

Hämmentävän vähän oikeastaan tiedän Valko-Venäjästä. Onneksi eräs TEH Meetingin vieraista lähetti pikaopastuksen maan historiaan, videolinkin Будзьма беларусамі! - Let's be Belarusians!: http://www.youtube.com/watch?v=tuI63MCxZa0

Ja koin Tabackassa hienon valkovenäläisen bilekeikkaelämyksen, bändi oli Нагуаль eli Nagual: http://www.youtube.com/watch?v=rG5c1Sc7i7M. Huom. tanssiva ja laulava tamburiinimies, joka enimmäkseen on kuitenkin klarinetisti, Kosicessa ainakin! 

 

 

LOGOMO ILMAN TOMMI LÄNTISTÄ

Stuba Nikula
2.5.2012 klo 13:00

Kävin viimeksi Turun Logomossa kulttuurikaupunkivuoden avajaisissa ja verkkokalvoilleni paloi näky, jossa Tommi Läntisen Via Dolorosan esittämistä lavalla vahvistaa Jussu (ex-suurlähettiläät etc.). Tätä ennen kävin katsomassa paikkaa, kun se oli vain vähän enemmän kuin ajatus ihmisten mielissä (http://www.kaapelitehdas.fi/fi/blogi/151-haitaripainia-logomossa). En siis odottanut kovin kummoisia.

Taloon oli buukattu Amorphiksen keikka, jonka osana orkesteri soitti myös akustisen setin. Missasin Helsingin keikan, joten sain tästä hyvän tekosyyn maakuntamatkaan. Kyydin tarjosi yhtyeen manageri Jouni Markkanen ja autoon ahtautui myös Elmu ry:n ihmisiä, jotka Konepaja-projektinsa kautta ovat kiinnostuneita paikasta. Ryhmämatkalle siis.

Ensimmäinen pysäys tapahtui hyvin erilaisessa kulttuurikeskuksessa. Kahvihampaan kolotuksen vuoksi auto käännettiin kohti Ystävyyden majataloa, jonka kyltti moottoritien varressa oli huomattavasti vaatimattomampi kuin itse kohde. Kutakuinkin matkan puolivälissä sijaitsee vanha meijeri, josta pariskunta on vuodesta 1988 lähtien kunnostanut majataloa, jossa on myös erilaista ohjelmatarjontaa ja kurssitusta. Sekä melkoisen komea rantasauna. "Kun höllää kaasua, löytää ihmeitä", totesi yksi matkalaisistamme.
 

Lopulta pääsimme perille ja löysimme oikean aulan, jossa meitä odotti perjantaiylitöihin joutunut toimitusjohtaja tuottajineen. Ja kyllähän tuollaisessa aulassa kelpaa odotella.
 

Logomon pääsalin erikoisuus on liikuteltava katsomo. 167 tonnia terästä oli tällä kertaa asennossa S, eli sali oli kutistettu n. 700 paikkaan 3 000 ollessa maksimi. Varsin vaikuttavaa. Ja uudenkarheaa totta kai. Asettelimme päihimme kypärät ja lähdimme kiertämään loppua talosta. Sitä riittää, sillä 24 000 m2 kokonaisuudesta (n. puolet Kaapelitehtaasta) on otettu käyttöön vasta noin kolmannes.
 

Päädyttyämme ensin tulevaan ravintolatilaan alkoi valjeta, mihin Hartelan, Turun kaupungin ja seutukunnan 50 miljoonaa euroa hukkuvat. Priimaa tehdään ja kerralla.
 

Esityssalin lisäksi taloon tulee n. 9 000 m2 työ- ja toimistotilaa sekä pari elokuvateatteria. Logomo on kolmiosainen, vanhimmat palat 1870-luvulta ja viimeiset sata vuotta nuorempia. Kauniit kattoikkunat antavat valon tulevalle luovan sektorin klusterille. Ei älyttömän omaperäistä, mutta paremmin tehtyä kuin monessa muussa paikassa. Hiukan pelottaa loppukombinaation eri osien yhteentoimivuus sekä ajatus siitä, että tilojen valmistuttua koko paketti täytetään kerralla. Oma kokemus sanoo, että parasta tulee hitaammin, kun saadaan yhdistettyä vetäjän visio toimijoiden puskaradiomarkkinointiin. Sittenkin muutoksia, modifikaatioita ja skaalausta pitää tehdä loputtomiin. No ehkä Turussa ollaan toimitila-asioissa uutta pääkaupunkia staattisempia.
 

Talon arkkitehtuuri on melko maltillisesti vanhaa säästävää ja uudet kerrokset esiin jättävää. Mukavaa huomata, että lasketut alakatot eivät ole muodissa enää oikein missään.
 

Taloon rakennetaan myös kaksi pienempää salia, joissa voidaan järjestää joustavasti ravintolasopimusten sitomatta myös häitä ja hautajaisia. Onnea ja menestystä tilavuokraajille toivottaen. 120 hengen häät ovat tapahtumalaji, joista aika moni tilanomistaja haluaa pysyä kaukana. Bridedzillat ovat kuitenkin tervetulleita Logomoon.
 

Pyörähdimme pihan kautta kohti kulttuurivuoden käytössä olleita alustavasti kunnostettuja tiloja. Tässä välissä oven takaa löytyi myös Korjaamon Raoul Grünstein, joka oli tullut omin nokkinensa katselemaan paikkoja. Toivotimme herran mukaan loppuretkelle, vaikkei kypärää ollutkaan tarjota.
 

Näyttelykeskuksestakin remontoidaan toimistoja ja ateljeita, mutta toistaiseksi siellä oli vielä esillä Turku Palaa -näyttely ja jo kutakuinkin autioksi jäänyt tapahtumaravintola.
 

Komeaa ja korkeaa on. Huomaa vanha laikukas lattia - aina hyvä tunnelman luoja.
 

Aika alkoi olla pienen syötävän ja sitten palasimme taloon katsomaan keikkaa. Sali on vakuuttava kaikkine häiveakustiikkoineen ja laitteineen. Hiukan kateellinen olen siitä, että pääsalin leveys on 25 metriä eikä pylväitä 1970-luvun osassa normaalien vanhojen teollisuushallien tapaan ole.

Logomo sijaitsee aivan rautatieaseman vieressä ja toistaiseksi sinne pääsee autolla kelvollisesti ja jalan auttavasti. Uusi kävelysiltä on kaavoitusvaiheessa ja kunhan saavat senkin (ja lähitienoon uuden asuinalueen) tehtyä on Turku uudistunut monella tapaa. Ennen arvuuteltiin kummal puol jokkee ollaan, nyt ollaan luomassa käsitettä täl puolel rataa.

Ei lainkaan huono. Jopa hyvä. On jaksettu ajatella, mitä Turku tarvitsee eikä kopioitu jotain, mitä muillakin on. Toivoa sopii, ettei Logomon rakentuminen tarkoita sitä, että muu Turku voidaan jättää grynderien purettavaksi. Luovan toiminnan mustaa aukkoa kukaan ei tästä halua. Eihän?
 

KIERRÄTYSTEHTAAN TAPATURMAINEN UUSYRITYSIDEA

Stuba Nikula
26.4.2012 klo 08:23

Lupasin kirjoittaa tänne Kierrätystehdas-tapahtumasta. Tartuin toimeen miettien millä ilveellä keksin jotain uutta sanottavaa, kun olen tainnut tehdä saman homman jo kahdesti aiemminkin.

Hieno tapahtuma, täynnä hyvää tahtoa. Kehittyykin pirulainen, kun toiminnan valikoima ja laatu kasvavat koko ajan. Todellinen alansa kokoava voima. Siis kierrätysmuotoilun. Huimaa. Onnea.

Nyt, kun tuo puoli on hoidettu, voin keskittyä käytävällä vastaani tulleeseen yritysideaan.

En tiedä aiheesta kovin paljon, joten iso osa allaolevaa on oletusta ja valistunutta arvausta. Pikapikaa jututtamani neljä taiteilijaa kaikki pitivät kyllä ajatusta hyvänä.

Ja aiheeseen.
 

Taiteilijat tekevät teoksiaan ateljeissa, joista niitä kuljetetaan näyttelyihin tai teosten ostajille. Joskus monesta muustakin syystä johtuen minne sattuu. Teokset ovat arvokkaita ja siksi niiden pitää pysyä kuljetuksen aikana ehjinä. Tämä varmistetaan käyttämällä oikein pehmustettua ja sopivan kokoista kuljetuslaatikkoa.

Tällä hetkellä homma pyörii kutakuinkin niin, että kullakin taiteilijalla on omat laatkkonsa. Laatikot ovat siis alikäytössä, koska niitä tarvitaan melko harvoin. Luppoaikansa laatikot viettävät esim. Kaapelitehtaan käytävillä, jossa käymme niiden kanssa loputontoa kissa ja hiiri -leikkiä. Ymmärrettävästi palotarkastaja ei ole mielissään siitä, että hehtaarin verran rutikuivaa vaneria makaa julkisissa tiloissa.

Lisämuuttujan peliin aiheuttaa se, että taiteilijat eivät ole insinöörejä eivätkä siksi ole standardoineet teostensa kokoa. Useammin kuin yleensä taiteilijan olemassaolevat laatikot eivät ole sopivan kokoisia uudelle kuljetusta tarvitsevalle teokselle.

Väitän, että joku saisi rakennettua tästä epäsuhtaisesta tilanteesta itselleen toimeentulon. Taidekuljetuslaatikkovuokraus on varmasti liiketoimintana aivan perusteltua. Taiteilijat voivat vuokrata sopivan kokoisen laatikon haluamalleen aikajaksolle ja luultavasti vielä siirrettyä vuokrahinnan vastaanottajan maksettavaksi.

Ei enää väärää varastointia. Ei enää ahdistusta väärän kokoisista laatikoista. Ei enää kiireellä tilattuja, lainattuja tai itse tehtyjä laatikoita. Eikä enää rikkoutuneita taideteoksia.

Edelleen väitän, että jonkun kannattaisi jututtaa kymmenen taiteilijaa ja tehdä asiasta pieni excel-harjoitus. Varasto jostain klaukkalasta ja pakettiauto. Verstaalle sirkkeli ja ruuvinväännin. Ensimmäiset laatikot saisi kätevästi ostamalla pois olemassaolevia taiteilijoilta, joista saa puhuttua samalla ensimmäiset asiakkaansa.

 

KALININGRADIN TOINEN JA KOLMAS POSKI

Stuba Nikula
5.3.2012 klo 08:06
Se tunne, kun tajuaa olleensa itselleen vieraassa kaupungissa kilometrin päässä sieltä, missä kaikki on kaunista ja palvelut kohdallaan.
Kävin Venäjän ahvenanmaalla pikaisesti kesällä 2009 ja olen sen jälkeen usein päivitellyt sitä, miten luotaantyöntävän ruma paikka se on. Tällä kertaa retki pohjautui jotenkin löyhästi samaan Pohjoismaisen ministerineuvoston rahoittamaan projektiin, jossa alueelle halutaan synnyttää luovan teollisuuden ja kulttuurin keskittymiä. Vanhoihin teollisuusrakennuksiin totta kai. Erona aiempaan oli se, että tällä kertaa selvästi olin oikeammassa kohtaa kaupunkia.
image
TOINEN POSKI
Siinä, missä edellisen kierroksen pääasiallinen anti oli meripihka kaikissa sen erilaisissa muodoissaan, oli tämän retken suurin anti luhistumaisillaan olevat tehdaskiinteistöt. Omistamisen ja kehittämisen kannalta on ikävää, jos talosta puuttuu osa kattoa tai suurin osa ikkunalaseista, mutta tällaiselle ruosteisen teollisuuspornon ystävälle näkymät olivat silmiä hiveleviä. 
image
image
Ensimmäisen seminaaripäivän lopuksi kiertelimme ensin korttelin kokoista kokouspaikkaa, jonka jälkeen bussi lähti kiertämään kohti kolmea kohdetta. Tulkkauksen uuvuttamat aivoni piristyivät, kun tihkusateen ja sumun seasta tuli esiin ensin vanha radiotehdas, sitten panimo ja lopuksi sellutehdas. Kaikki rakennukset ovat jonkinlaisessa yksityisessä kasvottomassa omistuksessa eikä niiden tulevaisuudesta ole suurta tietoa. Keinottelun kohteina ne ovat lähinnä tonttiensa ansiosta. Kukin sijaitsee parin kilometrin päässä keskustasta, mutta jollain tapaa strategisissa lokaatioissa.
Radiotehtaalla on kasa käsityöläisten työhuoneita, joissa tehdään koruja - meripihkasta toki, kun alueella ollaan. Muusta toiminnasta ei kukaan oikein osannut sanoa, mutta silmämääräisesti arvioin rakennuksen kokoluokkaan 10 000m2, eli tilaa on.
image
Panimossa ei ole tapahtunut noin viiteentoista vuoteen mitään. Ovet on säpissä ja ikkunat hakattu sisään, mutta tyydyimme tarkastelemaan kohdetta vain ulkoa. Isännät puhuivat siihen suuntaan, että tässä lienee potentiaalisin kohde paikalliselle keskukselle. Tosin tulkin ja saksantaidon puuttuessa en voinut olla ihan varma tästäkään.
image
Vanhan sellutehtaan omistaa paikallinen sedukoskinen, joka aikoo kehittää siitä vierasvenesataman ja viihdekeskuksen. Pientä laittoa vielä riittää, mutta suunnitelmaa ei haittaa se, että joen toiselle puolelle on nousemassa 40 000 hengen jalkapallostadion vuoden 2018 MM-kisoja varten. Itse arvailisin, että tuo stadion voisi olla hyvä kohde uudelleenkehitykselle. Keskushallinto tuo sen tontille lähinnä siksi, että alueen aikaero on sopiva kansainvälisille tv-lähetyksille ja kisojen jälkeen paikallishallinnon tehtäväksi jää miettiä, mitä tälle Kremlin lahjalle tehtäisiin. 
image
KOLMAS POSKI
Toisen seminaaripäivän huipensi oma osuuteni. Ei sanomisteni viiltävä nerokkuus vaan se, että puheeni lopuksi sumunomainen tihkusade lakkasi ulkona alkoi paistaa aurinko.
Päivä ja koko seminaari loppui lounaaseen, joten alkoi oma vapaa osuuteni. Astuin ulos ovesta, käännyin vasemmalle ja lähdin kävelemään eksyäkseni jonnekin. Ja eksyinhän minä. Melkein heti kammottavien Breznevin ajan kerrostalojen ja nykyvenäläisesti kiillotettujen ostoskeskusten takana alkoi asuinalue, joka muistutti lähinnä Töölöä ja Eiranmäkeä. Toinen toistaan kauniimpia ja hienoon kuntoon laitettuja kerrostaloja ja pienkerrostaloja puiden reunustamien katujen varrella sai miettimään, millainen idylli on toukokuussa, kun maaliskuun ensipäivien kirkkauskin sai kulkijan unohtamaan vain muutamaa sataa metriä aiemmin näkemänsä rumuuden.
image
Karttaa katselemalla saatoin päätellä, että Kaliningradissa on lukuisa joukko puistoja. Kävelin parin läpi ja totta mooses ovat hienoja. Olipa yhteen rakennettu lava, joka sai Helsingin Alppipuiston näyttämään alikehitetyltä raiskiolta.
image
Se, mitä olin pitänyt luotaantyöntävänä ja rumana osoittautuikin siis kiinnostavaksi ja kauniiksi. Mikäs siinä. Tällainen kokemus muistuttaa taas siitä, että aina kannattaa kurkata nurkan taakse ja joskus jopa kysyä neuvoa.

MARS-FESTIVAALI - RYTMIKORJAAMO

Stuba Nikula
8.2.2012 klo 09:11

Pe klo 12.30.

Herään kolinaan ovella. Hienoinen hiki nousee pintaan jo ennen kuin kunnolla tajuan, että huonesiivoojahan se siellä tulee siivoamaan huonettani. Huonettani, joka minun piti luovuttaa neljä ja puoli tuntia aikaisemmin mennäkseni 08.47 lähtevään Helsingin junaan. Tätä ei tapahdu minulle. Paitsi seinäjoella.

Kelataanpa hiukan taaksepäin.

Olen viettänyt Seinäjoella elämästäni ainakin kolme kuukautta Provinssirockin työntekijänä. Joskus band hostina ja kerran tuotantopäällikön sairaslomasijaisena ja välillä jotain siltä väliltä. Yleinen naurunaihe juhannusta edeltävän viikonlopun juhlilla on se, että ulkomaiset yhtyeet eivät muista/tajua mennä nukkumaan ajoissa vaan koittavat valvoa pimeään asti. Tästä seuraa aina pommiinnukkumisia ja hassuja tilanteita. Hassuja kaikille muille paitsi logistiikasta ja aikatauluista vastaaville.

Nyt siis itselleni kävi sama homma - joskin keskellä talvea. Syy on kuitenkin mielestäni erinomainen.

Sain joskus joulun alla pyynnön tulla puhumaan paneelikeskusteluun AMK-opiskelijoiden järjestämään Mars-festivaaliin. Tilaisuus oli tuttu toissavuodelta ja nyt tapahtuma oli siirtynyt vastavalmistuneeseen Rytmikorjaamoon, joten suostuin. Ja onhan paneelikeskustelijan rooli maailman helpointa. Joku muu kysyy eikä tarvitse kuin vastata.

Ensin tilat.

Rytmikorjaamo on vanha bussivarikko, jossa pyörähdin ensi kertaa jo melkein 10 vuotta sitten, kun siellä vielä hitsattiin salissa. Paikalliset musiikkiherrat esitelmöivät, että tästä tulee hyvä. Iso sali, treenikämppiä ja toimistoja ja varastoja paikalliselle elävän musiikin yhdistykselle. Joitakin vuosia ja lukuisia kompromisseja myöhemmin saatoin todeta, että jos ei paras, niin kelpo. Melkeinpä hyvä.

Tilaa on noin 7700m2 eikä siitä monikaan nurkka haise nuorisotalolta. Isoa vetovastuuta jakavat nyt myös paikallinen AMK ja Sibelius Akatemiakin, mutta elmu-henkeä on silti riittämiin. Salikin on hieno ja toimistotkaan huonoja. Aulassa on jopa kauppoja ja mikä tärkeintä, kahvilakapakkaa ei pyöritä iso ketju, vaan idean alkuperäiset isät ja äidit. Tämähän se tärkein asiakaspalvelurajapinta on. Ja nyt siis ihan kunnossa.

Sitten seminaari.

Mars on tapahtuman ja seminaarin ja festivaalin risteytys, joka on selvästi löytänyt paikkansa niin musiikkialan ammattilaisten kuin kulttuurialan AMK-opiskelijoidenkin kalentereista. Joitakin satoja erilaisia mutta samanhenkisiä ihmisiä ilman Tampereen Musiikki&Median takakireyttä. Asioista saattoi puhua niiden omilla nimillä. Ja puhuttiinhan me.

Oma osuuteni rajoittui musiikkialan ja kulttuuripolitiikan rajapintaa veitsenterävästi analysoineeseen Kuka, Mitä, Häh? -paneeliin, jonka veti pitkän linjan YLEläinen Pekka Laine. Keskustelijoina allekirjoittaneen lisäksi Helsingin vihreiden Hannu Oskala, ex-YLEläinen Jukka Haarma sekä Mikko Alatalo. Lienee selvää, että meni stand-upin puolelle, mutta ilmeisen hallitusti, koska aplodeja ja kiitoksia tuli (kuulemma ennätysmäisesti).

Ja lopuksi tekosyyt.

Sivuluisu alkoi suunnilleen vartti paneelin jälkeen, kun erilaisia vanhoja työkavereita ja tuttuja alkoi tulla vastaan joka kulmassa. "Pitkästä aikaa, istu pöytään" jne., jonka jälkeen illallinen kunniapuheenjohtaja Merimaan kanssa. Tämän jälkeen Fullsteam agencyn etkot ja pitkä ilta klubilla sekä jatkot Harrin baarissa jossain Rytmikorjaamon kellareissa ja loppu olikin historiaa. Vaan hauskaa tuo historian tekeminen on, kun ei tavaksi ota.

image

image

image

image

image

image

image

___

Sivut