Ajankohtaista

AARRETEHDAS

Raine Heikkinen
18.6.2012 klo 12:33

Sinä aamuna kyyneleet olivat herkässä. Olin noussut aikaisin, sillä uni ei oikein tahtonut tulla. Muutama edellinen päivä oli kulunut pakatessa ja lähtöä valmistellessa, mutta lopulta jännitys oli käynyt ylivoimaiseksi. Nyt kun lähtö vihdoin oli käsillä, en olisi millään uskaltanut astua kohti seikkailua – äitini kuitenkin patisteli liikkeelle, peittäen hyvin tunteensa poikansa näin lähtiessä maailmalle.

Toisaalta, vaihtoehtojakaan ei ollut. Esikaupungissa elämä oli raskasta ja sisaruksien ruokkiminen oli varmasti raskasta yksinhuoltajalle. Aikuisuuden kynnyksellä velvollisuuteni oli perheen elämän helpottaminen ja lähtö merille olisi varmasti helpoin tapa keventää arkea. Varustamo oli luvannut maksaa ennakkona äidilleni kaksi kolmasosaa palkastani ja tarjota samalla ylläpidon laivalla koko matkan ajaksi.

Lopulta kaikki oli valmista ja hyvästelin äitini ja sisaruskatraan ja suuntasin kohden Suvilahden satamaa. Siskoni pyysi pitämään pään pystyssä ja lähettämään viestejä kaikista eksoottisista kohteista, joissa mahdollisesti vierailisin. Vilkaisin vielä matkan päästä taakseni ja näin vilaukselta äitini kyynelehtivän vuolaasti - rohkea äitikulta!

Puolenpäivän aikaan saavuin satamaan. Suuren kentän reunalla nousivat komeat mastot korkealle rakennusten yläpuolelle. Ympärillä oli monenlaista varastoa ja näyttävimpinä näistä valtavat pyöreät viljasiilot, joista toinen oli kauniin kellertävä, ja toinen vielä työnalla, sillä siitä oli valmiina vain runko. Laivamme ympärillä kävi hurja vilske, kun nuoret matruusit lastasivat ruokatarpeita ja muuta tarvittavaa materiaalia ruumaan. Laivan kannelta erottui muusta joukosta, näyttävässä kapteenin asussa, amiraali Nikula, jota myös kapteeni Mustaparraksi kutsuttiin. Mustaparta oli itse valinnut miehistönsä jäsenistön, mikä oli harvinaista näin suuressa hankkeessa. Joukko oli pääasiassa erittäin kokenutta, mutta mukaan lähtisi itseni lisäksi myös kourallinen innokkaita nuoria, joita oli koeteltu ennakkoon muun muassa kunto- ja solmutesteillä.

Matkan tarkoituksena oli purjehtia syvemmälle itään, kuin kukaan oli koskaan ennen tätä purjehtinut, ja löytää myyttinen väylä Porvooseen. Siellä odottaisi huima kuningaskunta taideaarteineen ja tehtaineen, jolloin laiva saataisiin lastattua täyteen tuomisia. Koko miehistö haaveili seikkailuista ja äkillisestä rikastumisesta, olihan tarinat tästä kaukaisesta kuningaskunnasta värittäneet paikallisia lehtiä jo vuosikymmenten ajan. Itsekin olin muutamia villejä tarinoita nuorempana kuullut vanhoilta merimiehiltä. En kuitenkaan aivan suoralta kädeltä suostunut uskomaan jättiläiskaneihin ja kaksipäisiin hevosiin. Sen sijaan kertomukset mittaamattomista taideaarteista ja suunnattoman kaunisäänisistä laulajattarista tekivät vaikutuksen nuoreen mieleeni.

Pikaisen perehdyttämisen jälkeen nousin laivaan ja laskeuduin messiin purkamaan vähäisen omaisuuteni. Tämän jälkeen laivalla alkoikin olla valmista ja ennen kuin huomasinkaan olimme irroittautuneet satamasta. Ensimmäisenä tehtävänäni oli avustaa laivakokkia valmistamaan herkullinen ateria innokkaille miehille ja annostella päiväannokset olutta kaikille. Oluen tarjoilu oli keskeisen tärkeää miehistön kurissa pitämisen vuoksi, kapinahimot vähenivät selväti kun väestä pidettiin huolta. Tässä suhteessa Mustaparta oli poikkeuksellisen reilu kapteeni.

Lyöttäydyin yhteen oranssiasuisen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi nimekseen Kirk Hammet. Hän oli hieman minua vanhempi ja tämä oli hänen toinen purjehduksensa. Edellisellä kerralla hän oli matkannut Mustaparran kanssa läntiseen Tukholman saaristoon, josta he olivat noutaneet nuuskaa ja ja erään oopperadiivan. Kirkillä oli kuva Laulajattaresta, jota tämä piti suurimpana aarteenaan. Jonain päivänä hän veisi tämän vielä vihille.

Alkumatka sujui suuremmitta kommelluksitta. Sää suosi ja voimakas lounaistuuli joudutti etenemistämme. Tosin saatoimme vain toivoa kapteenin osaavan suunnistaa, sillä olimme lähestymässä täysin kartoittamattomia seutuja, ja näistä seuduista kiersi kaupungeissakin hurjia tarinoita. Aurinko paistoi kuitenkin täydeltä terältä ja miehistä viihdytti itseään puhkeamalla laulamaan aina sopivan tilaisuuden tullen.

Viikon purjehdittuamme, sää kuitenkin muuttui dramaattisesti. Ensi alkuun taivaalle kerääntyi pilviryppäitä ja samalla tuuli voimistui. Hiljalleen pilvet alkoivat muodostaa kiinteämpää vallia ja pian olimmekin jo keskellä armotonta myrskyä. Koko miehistö kamppaili kaikin voiminsa pitääkseen laivan kurssissa, tai ylipäätään pinnalla. Taistelin Kirkin kera ruumassa sitoen lastia yhä tiukemmin kiinni, jottei sen mahdollinen liike upottaisi koko laivaa.

Valtavat aallot kurittivat alusta ja kannella purjeiden kanssa kamppaileva miehistö oli jatkuvasti helisemässä. Lopulta kuitenkin tuulet hellittivät ja myrskyn voimalla olimme edenneet myös hyvää vauhtia kohti määränpäätämme.

Kun sää oli tyyntynyt riittävästi, tähystäjä kiipesi jälleen paikalleen mastoon ja lähes välittömästi ilmoitti uutisen kapteenille ja koko miehistölle: MAATA NÄKYVISSÄ! Kaikki ryntäsivät kannelle ja suuntasivat katseensa horisonttiin, josta pian ilmestyikin näkyviin rannikko vihreänään eksoottisia puita ja kasvustoa. Kaikkien yllätykseksi näiden keskeltä kohosi näyttävät kaupungin muurit ja muurien takaa torneja ja ties mitä sivistyksen merkkejä. Miehistö ryhtyi hurraamaan kovaan ääneen ja kaikki halasivat toisaan ja onnittelivat hyvästä työstä ja yhteishengestä itseään ja tovereitaan sekä kapteenia, jonka kyvykästä johtamista kaikki katsoivat nyt ylöspäin hämmentyneen kunnioituksen vallassa.

Eipä aikaakaan, kun laiva oli lyöty ankkuriin suojaisaan poukamaan ja maihinnousu veneet laskettu vesille. Kapteeni valitsi miehistön joukosta luottomiehensä ja tällä ryhmällä lähdimme soutamaan kohden joensuuta, jonka virta kulki kaupungin muurien keskitse ja selvästi myös itse kaupungin halki. Olin suoriutunut kiitettävästi kaikista laivan askareista, joten kapteeni pyysi myös minut mukaan maihinnousuun. Kaikki ajattelivat, jotta tämän täytyi olla myyttinen Porvoo, jota olimme tulleet etsimään. Olisivatkohan kaikki ne hurjat tarinat ja legendat totta?

Kun pääsimme muurien sisäpuolelle, löysimme välittömästi pienen satamaan, jonne saatoimme pysähtyä ja kiinnittää veneemme. Meitä vastaan tuli erikoisesti pukeutunut vastaanottokomitea, jotka kohtelivat meitä kuin kuninkaallisia. He tarjosivat meille virvokkeita ja johdattivat meidät kohti palatsiaan. Taidetehtaaksi kutsuttu kaunis rakennus oli vanha, mutta sitä ylläpidettiin rakkaudella ja sen keskeiset osat olivat entisöity pieteetillä. Kaikesta kävi ilmi, että paikalliset olivat ylpeitä kuningaskunnastaan. Astuimme komeaan aulaan ja meitä vastassa oli itse kuningatar lakeijoineen. Kapteeni mustaparta polvistui kuningattaren edessä ja esitti nöyrästi asiansa, kertoen tälle millaisella asialla olimme. Lempeä kuningatar pyysi kapteenia nousemaan ja lupasi esitellä meille palatsinsa aarteet. Olimme kaikki innosta halkeamaisillamme, mutta onnistuimme pitämään enimmän energian kurissa.

Palatsissa yhdistyi vanha ja uusi tavalla, joka laittoi päämme pyörälle ennen näkemättömällä tavalla. Kekseliäs arkkitehtuuri jatkui silmän kantamattomiin. Ensi alkuun pääsimme tutustumaan valtavaan Avanti! -saliin, jonka kokoista emme olleet koskaan missään nähneet. Kauniit ornamentit koristivat salia ja kaiku oli päätähuimaava. Olimme aivan mykistyneitä.

Rakennuksessa asui lukuisa joukko kuningattaren palvelijoita ja heidän lisäkseen taiteilijoita, joiden tehtävänä oli luoda toinen toistaan ihastuttavampia teoksia kaunistuttamaan palatsin käytäviä ja koko Porvoon kaupunkia. Oli suorastaan uskomatonta huomata, kuinka sikäläiset rakastivat taidettaan ja kulttuuriaan. Aivan tavallisillakin työläisillä oli kunnia-asianaan luoda ympärilleen silmiä hiveleviä käsitöitä ja taideteoksia.

Kierrokseen kuului myös tutustuminen kuningattaren hoviräätälin näyttelyyn ja vertaansa vailla oleviin pukuluomuksiin. Lisäksi pääsimme näkemään taidelainaamon, josta kaupunkilaiset saattoivat käydä hakemassa itselleen koristeita, jotta koko kaupunki tekisi yhtäläisen vaikutuksen tulijoihin. Myös virallisemmat tilat tulivat tutuiksi innovatiivisine insinööriratkaisuineen. Lopulta kuningatar esitteli paikallisia herkkuja tarjoilevan Sinne-ravintolansa, jossa maanviljelijät tarjosivat parhaita tuotteitaan ja koko maanosan parhaat kokit loihtivat ruokalajeja joista emme olleet osanneet edes kuvitella.

Kun olimme kiertäneet palatsin ympäri, ryhdyimme hieromaan kauppaa paikallisten kanssa ja lopulta saimmekin laivamme ruuman täyteen lastia, jolla taatusti kaikki rikastuisimme palattuamme rakkaaseen kotikaupunkiimme Helsinkiin. Lastauksen valmistuttutta, kapteeni antoi miehistölle vapaata ja lähdimme innolla tutustumaan Porvoon kaupunkiin. Joukkomme jakautui kahtia, ja toinen ryhmä, johon minä ja myös kapteeni kuuluivat lähti tutustumaan kaupungin laitamilla sijaitsevaa salaiseen myrkkysuohon. Kun pääsimme suota reunustavalle kalliolle, kapteeni, joka oli saanut kuningattarelta lainakseen komean valkoisen hevosen nousi kielekkeelle hevosensa kanssa ja ryhtyi pitämään tunteisiin vetoavaa puhetta, kun yhtäkkiä maassa luikerrellut käärme säikähdytti orin ja tämä kauhuissaan horjahti kalliolta alas suoraan myrkylliseen suonsilmään hevosineen päivineen. Järkytys oli valtava ja murhe valtasi koko joukon. Mikä nyt eteen?

Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kaupunkiin, sillä suo hönki myrkyllisiä pilviä suuntaamme, eikä meillä ollut varaa menettää miehistöstä yhtään jäsentä, erityisesti nyt kun kapteenimme oli näin synkästi menehtynyt ja jättänyt meidät tuuliajolle.

Kaupunkiin palattuamme etsimme miehistön toista puolikasta, mutta ilman menestystä. Aikamme etsittyämme olimme aivan uupuneita, mutta onneksemme päädyimme majataloon, jossa majatalon isäntä tarjosi kauniisti koristelluista vuoista meille timbaalia etanoilla. Lepäsimme aikamme ruoan päälle ja tämän jälkeen lähdimme apeina takaisin laivalle.

Lopulta, saavuttuamme takaisin alukselle, jäimme odottelemaan lopun miehistön paluuta. Joutuisimme äänestämään uudesta kapteenista paluumatkaa varten, mutta uskoimme, jotta kirjurimme Syrjänen sekä perämies Kuusela, hoitaisivat kapteenin muistiinpanojen pohjalta suunnistuksemme takaisin. Kun toinen ryhmä viimein saapui, kerroimme heille synkät uutiset ja he olivat yhtälailla murtuneita. Pikaisen äänestyksen jälkeen kirjuri Syrjänen valittiin varakapteeniksi ja nostimme välittömästi ankkurin, sillä synkät mietteet eivät hellitäisi mielestämme, jollemme lähtisi kohti rakasta kotimaatamme.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea, ja eksyimme useaan otteeseen. Sattumuksia oli niin paljon, etten niitä jaksa kaikkia tässä selostaa, mutta lopulta saavuimme takaisin Suvilahteen. Nyt yhtä matkaa rikkaampana kaipaan kuitenkin takaisin ihmeelliseen Porvooseen ja sen hämmästyttäviin palatseihin. Ehkä vielä palaan – jos universumi vain suo...