| Facebook | Instagram | Twitter

News

VERONALAINEN VÄLITILA

Stuba Nikula
24.10.2012 klo 09:13

Tätä blogia aikaisemminkin lukeneet tietävät, että istun pari kertaa vuodessa 11 muun kulttuurikeskusjohtajan kanssa puhumassa johtajuudesta ja kulttuuriorganisaatioiden monimutkaisuudesta. Ja vieläpä pääosin ruotsalaisten veronmaksajien rahoilla. Tällä kertaa kokous oli Veronassa, Pohjois-Italiassa. Keskuksen nimi on Interzona, joka kaiketi tarkoitta jonkinlaista välitilaa - ei siellä, muttei täälläkään.

 

Ja siltä se toki tuntuikin. Marko teki keittiössä ruokaa ja me istuimme puoliaution keskuksen miellyttävän viileässä aulassa. Siis silloin, kun emme syöneet keittiön suuren pöydän ääressä. Tai ravintolassa. Tai olleet kahvilla takapihan auringonpaisteessa. Puhumassa johtamisesta, kulttuurieroista ja vähien rahojen riittävyydestä.

 

Tällä kertaa puhuimme myös EU:n uudesta kulttuurin rahoitusohjelmasta, johon ollaan ymppäämässä mukaan myös Media-ohjelma ja kokolailla paljon sitä paljon puhuttua luovaa teollisuutta. Eli ei taida tippua kulttuuriohjelmasta rahaa, ellei pysty kertomaan projektinsa vaikuttavuudesta mm. työllistämisen saralla. Oi aikoja.

Kahden vuorokauden intensiiviseen pyrähdykseen mahtui toki muutakin. Pakollisista pakollisin osio meidän kulttuuritalonmiesten kohtaamisissa on aina paikalliseen keskukseen tutustuminen.

 

Interzona on perustettu 1993 alunperin saman alueen toiseen rakennukseen. 3000m2 alumiinipelleillä päällystetty vanha pääsali on nyt pääosin purettu, mutta toiminta on siirtynyt alueen nurkan n. 2000m2 puolikunnostettuun vanhaan varastoon. On esittävän taiteen tila, musiikkiluola, kahvila ja pari toimistohuonetta. Rakennuksesta kävelee takuuvarmasti ohi, sillä veronalaiseen tapaan seiniin ei ole saanut kiinnittää mainoksia tai kylttejä (irkkubaarinkin keksimme vain avoimesta ikkunasta tulleesta musiikista). Koko homma pyörii parinkymmenen aktiivisen ja muutaman kymmenen vähemmän aktiivisen vapaaehtoisen voimin.

 

Koko alue on Mussollinin aikainen elintarvikelogoistiikka-alue, jonka keskellä on 1930 rakennettu veturitallin tapainen pyöreä rakennus, jossa junien lastit purettiin tai lastattiin ja junat jatkoivat matkaansa. Paikallinen säätiö (joukko seitsemänkymppisiä harmaita herroja) omistaa ja kehittää koko aluetta. Tilaa uudisrakentamisellekin olisi, mutta toistaiseksi on tyydytty purkamaan suojemattomia rakennuksia ja korjailemaan suojeltuja. Alue on keskustan eteläpuolista vanhaa logistiikkaghettoa, mutta kehittyy hiljalleen hiukan talouden rattaiden pyörintävauhtia mukaillen.

 

 

 

Osana kokoontumista oli myös avoin luento johtajattomasta johtamismallista. Meille pohjoismaisille se kuulosti hiukan kummalliselta, mutta vapaaehtoisuuteen pohjautuvuen Välimeren alueen ihmisille miellyttävältä arjen toimintatapojen konkretisoinnilta.

 

En antanut itseni suuresti häiriintyä edes siitä, että metodologian ytimenä on ihmisen sielu, joka ehtymättömästi liikuttaa mieltämme, ruumistamme ja luo energiaa arkeen. Onko tämä sitten vieraskoreutta vai vanhenemista. Toivottavasti ensimmäistä - aiva niin vanha en haluaisi olla, että alkaisin tuollaista sulattamaan ilman kapinan siementä.

Kokous päättyi lounaaseen, jonka jälkeen käytin kaksi tuntia turistina. Julian "hauta", amfiteatteri ja Julian "kotiparveke" lienevät 3/4 pakollisesta ohjelmasta. Roomalainen silta tulkoon vastaan joskus toiste. Jäätelönkin ehdin syödä.